Hengailua musiikkibisneksessä ja sen laidoilla kolmella vuosikymmenellä, musiikin suurkulutusta neljällä.
Päämääränä hyvästä musasta intoilu, joskus myös alan ilmiöiden kummastelu.
Kirjoitin tässä samaisessa blogissa kolmisen vuotta sitten Joteskii Groteskii -levy-yhtiöstä innostuneeseen sävyyn. Tuon jälkeen puulaakin julkaisutoiminnan ansiosta ansaittua lisänäkyvyyttä ovat saavuttaneet erityisesti Panssarijuna ja Nicolas Kivilinna. Myös Läjä Äijälän elektronisen toiminnan aktivoituminen on herättänyt huomiota.
Tietynlainen kulmakivi JG:n toiminnalle on kuitenkin Haistelijat, jonka diskografia on paisunut kuin... no, antaa nyt olla. Jossain vaiheessa epähuomiossa tulin miettineeksi, kuinka kauan yhtyeen "vitsi" jaksaa kantaa. Bändin ideana kun on hahmottaa vanhan liiton tirkistelijän sielunmaisemaa vailla ilmeisintä osoittelevaa huumoria. Vähän samaan tapaan kuin Terveet Kädet aikoinaan käsitteli sänkyhommia. TK on pakko mainita siksikin, että revittely on pakattu tiiviiseen hardcore-muottiin.
Lähes joka kerta uuden Haistelijat-julkaisun saadessaan tulee miettineeksi, jaksaako sahaus enää kiinnostaa ja keksiikö siitä mitään sanottavaa, mikä ei olisi jo esille muutenkin tullut. Ja melkein yhtä monta kertaa bändi yllättää. Johan toki kiinnostaa. Eikä tarvitse olla professoritason asiantuntija, etteikö tajuaisi yhtyeen vaivihkaa matkan varrella uusiutuneenkin.
Ikivihreitä tangoja -ep sisältää aiempaa enemmän rokkiriffejä ja juopotteluteema tuntuisi olevan aiempaa enemmän esillä. Jopa siinä määrin, että temaattiset yhteydet Rytmihäiriön päihdeongelmaiseen tykittelyyn tulevat mieleen. Yhteys on ilmeinen, mutta pelkästään sanoituksellinen. Musiikillisesti Nuuhkijat ovat aika uskollisia lähtöpisteelleen. Mistä tulikin mieleen, että bändin tietynlainen omaperäisyys saattaa johtua siitä, että se ei liikaa nojaa härmähooseen kasikakkossoundiin, vaan enemmänkin vuosikymmenen loppupuolen rockmaisempaan lähestymistapaan. Kuvasta puuttuvat sekä pahin kakofonia että metallivaikutteet.
Tällä kertaa huomiota herättää kannen mystinen nudismin ja hautausmaan yhdistävä kuva sekä Naisten saunavuoroon tehty video, joka nerokkuudessaan sietää ottaa erikseen esille. Minuutin kellottavaan roiskaisuun on tehty seitsemän kertaa pidempi lyhytelokuva. Estetiikka on rautaa, tarinasta ja näyttelijäsuorituksesta nyt puhumattakaan.
Parhaat haikut ovat tällä kertaa jo mainittu videokappale, jonka loppusointuinen riimittely on paitsi nasevaa, myös teknisesti ihailtavaa. Syntynyt rehvastelemaan piirtää puolestaan hienon henkilökuvan yleisestä suomalaisesta miestyypistä.
Iloa aiheuttaa myös levypainoksen uniikit sisäpussit.
Polarin Sieppari ei onneksi jäänyt pelkästään paikalliseksi suuruudeksi, vaan bändi löysi ymmärtäviä korvia laajemmaltakin säteeltä. Pitkällisen odottelun jälkeen yhtye on nyt saanut väkerrettyä kasaan toisen albuminsa Koisjärven Disko. Vieläpä selvästi debyyttiä Let's Euse paremman, joka sekin ilmestyessään jumittui cd-soittimeen pesään.
Ollaan edelleen tilanteessa, jossa kirjoittaja saattaa taustansa vuoksi olla hieman jäävi yrittäessään väkisin vakuuttaa kanssaihmiset ymmärtämään Siepparin hienous. Siinä missä esikoisalbumilla tutkittiin sielunmaisemaa yhteisen pikkukaupungin kontekstissa, on nyt maantieteellinen perspektiivi laajentunut. Tarkkanäköisyys on silti säilynyt. Esimerkiksi Koijärvi täyteen betonia -kappaleen hienous - ja etenkin sen avauslaini - aukeaa paremmin jos on itse haistellut etelähämäläisten taajamien umpimielistä tunnelmaa, jonka odööri tuoksuu teiniraskauksilta, pitkäaikaistyöttömyydeltä, itseensä käpertyneeltä apatialta ja kaikkiin tuntemattomiin kohdistuvalta vihamielisyydeltä.
Bändin linja on entisestäänkin tiivistynyt lämpimän vittumaisen huumorin, nostalgian sekä melodian ja voiman muodostaman liiton varaan. Sen Sieppari hallitsee ensiluokkaisesti ja Koisjärven Disko hyötyy tietysti vielä siitäkin, että debyyttiin verrattuna muutamat renkutukset ovat korvautuneet täysipainoisemmilla sävellyksillä.
Polarin Sieppari saa yksinkertaisten koukkujen kylvämisen kuulostamaan helpolta. Kertosäkeet uppoavat laakista päähän ja myös pysyvät siellä. 80-luvun uudesta aallosta jalostettua melodiatajua on harvemmin saatu päivitettyä oman genrensä ulkopuolelle yhtä vaivattomasti. Missään tiukasti määritellyn boksin sisällä omassa navanhajussaan ei tässä nysvätä. Vieläkin enemmän ihailen tekstien kokonaisvaltaisen linjakasta maailmankuvaa. Kappaleiden tarinoissa on salakavalaa viisautta, oli se sitten puettu suoraan menneiden muisteluun, erobiiseihin tai rehvakkaisiin huudatuksiin.
Polarin Sieppari ei ole ennenkään jumittunut punk-, rock- eikä ainakaan punk rock -bändiksi ja Koisjärven Diskolla skaala on luontaisesti laajentunut. Avaruusromua- ja Nuori Alho -kappaleilla sovitukset poikkeavat selvimmin totutusta. Kokonaisuutena levy kantaa tiiviin mittansa ja uskon, että parhaissa vedoissa on jälleen vuosia kestävää kaarta. Ainoat kauneusvirheet ovat Avaruusromua-biisin kertosäkeen mystisen kömpelö laulumelodia ja Sohoon-baarioodin sama kikkavitonen ensilevyn Aika pysähtyy -rallin kanssa. Kelpo paloja molemmat muuten toki nekin.
Olen taipuvainen jahkaamiseen ja tekemättömien asioiden turhanpäiväiseen harmitteluun. Paljon siitä on joutavaa pösilöintiä, mutta Mäsä-yhtyeen missaaminen kesällä 2016 Jättömaa-festivaaleilla kismittää vieläkin. Paljon ymmärsin vasta jälkeenpäin. Oli olevinaan kiire johonkin muualle, vaikka lavaperformanssi näyttikin houkuttelevalta.
Lohtua on tarjonnut tiiviisti fanitetut Iisalmen serkku- ja Sekaisin Makista -videot ja nyt käpälään saatu kahdeksan biisin Mä & Sä -niminen albumi.
Levyn ulkoasun takia ei tuotetta olisi satunnaisesti välttämättä mistään poiminut ja etenkin biisinnimien puuttuminen kansista hankaloittaa perehtymistä (nimet oli kirjoitettu toki digipakin suojamuoviin...). Mutta pikkuvikojahan nämä, helppo korjata. Itse levy kuulostaa juuri niin riemukkaan kaoottiselta mitä jo otaksuinkin.
Jo kuullut nettihitit ovat odotetusti levyn parhainta antia, mutta ihan vailla yllätyksiä ei tarvitse Mäsään tarkemmin perehtyä. Mä & Sä -kappale kellottaa viisi ja puoli minuuttia ja holtittomaksi psykedeliaksi homma repeää useampaankin otteeseen, etenkin päätösraidassa Pelleparkki.
Toimintaa leimaa tarkoituksellinen överiksi vetäminen. Biiseissä on parhaimmillaan hienoja melodioita, tarttuvuutta lahjattomimmille jakaa ja rohkeaa heittäytymistä. Silti laulu on pahimmillaan riipivää huutoa ja soundien perusteella levy kuulostaisi tallennetun viemärissä. Näiden muotoseikkojen kritisoiminen tosin ohittaisi koko yhtyeen konseptin - Mäsä on oikeastikin sukua Sleepy Sleepersin kaltaiselle karnevalistiselle remellykselle. Monessa kohtaa päällimmäisenä instrumenttina kopisee perkussiot ja touhussa on vahva anarkian tai ainakin tervehenkinen piittaamattomuuden tuntu.
Vaikea sanoa, menettäisikö Mäsä ominaishulluutensa, jos se ryhtyisi "oikeaksi bändiksi". Pelkäksi punkiksi Mäsällä on aivan liikaa biisinkirjoitustaitoa. Litku Klemetti - yksi Mäsän laulavista jäsenistä - on soolona ja Tuntematon numero -yhtyeensä kanssa jo lahjakkuutensa tällä saralla osoittanutkin.
Nämä rallit on julkaistu cd:n lisäksi myös kasettina sekä digitaalisessa muodossa.
(Ja onhan tuo Sekaisin Makista edelleen ihana. Aikakoneen Veralle omistettu laulu tuo 90-luvun mieleen yhtä hyvällä tavalla kuin Beverly Hills, 90210 -sarjan uusinnat.)
Pakko myöntää, mutta pidin Ehkä-bändistä jo ennen kuin olin edes ehtinyt kuunnella sen ensimmäistä julkaisua, viiden biisin ep:tä Työttömän yövuoro. Saatekirjeen maanläheinen itseironia ja musiikkiympäristön vaivihkainen nälviminen naurattivat ääneen. Kannessa lukee "keksittiin kaikki laulut ite", mikä kierrättää hellyttävää maallikkoasennetta musiikkitouhujen helppouteen. Toisaalta se osuu myös maaliinsa. Ehkän kappaleet olisivat monille pelkkiä runkoja, joten säveltämisestä puhuminen olisi vähän liian juhlallista.
Vaisto osui oikeaan, sillä pidin Kaisan ja Jannen muodostaman duo ilmaisusta ja biisien lakonisesta tulkinnasta. Näppäryys ja arkipäiväinen koskettavuus harvoin kohtaavat yhtä nätisti kuin Työttömän yövuorolla.
Jo kesällä taisi ilmestyä Ehkän tuorein julkaisu, joka sekin on niin yhtyeen näköinen, että taas hymyilyttää. Neljän vedon ep on siis kesäsinkku ja joululevy samassa paketissa. Ihailtavan pösilö idea! Puolet biiseistä siis hehkuu helteistä kesäfiilistä, kun jälkimmäiset kappaleet siirtyvät syksyn skipaten suoraan pakkasiin.
Kesti kauan ennen kuin tajusin, että kuvioihin oli instrumenttipuolelle ilmaantunut myös rummut. Sovitukset ovat edelleen vailla turhia koristelua, huikea melodiataju ja siellä täällä puhalletut melodikat ja nokkahuilut ovat aivan tarpeeksi. Tai niin kuin yhtye itse hyvin kuvailee: "Jonkinlainen tolkun saaminen olis suotavaa, mutta ei välttämättä helppoa. Satuja ympäröi varsin oivalliset melodiat ja aivan riittävä soitto."
Ehkän pohjimmaisessa ideassa on jotain puhdasta ja määrittelemätöntä. Veikkaisin inhimillisyyttä ja aitoutta. On vaikea selittää mikä musiikissa konkreettisesti viehättää. Paitsi sanoitukset. Niiden (välillä ehkä tarkoitushakuinenkin) kikkailu ja oivaltavat havainnot tuovat mieleen niin Juicen, Leevi & The Leavingsin kuin Noitalinna Huraan. Toisaalta, kaksikko itse on jälleen totuuden äärellä, kun se kaivaa nykynimistä verrokeikseen esimerkiksi Sur-rurin ja Särkyneet. Kummaltakaan se ei silti lopulta kuulosta.
Tältä kummalliselta levyltä parhaiten jäi kupoliin jumiin Talvi Talvikin kanssa ja sen karu opetus "Elämä häviää aina lopulta kuitenkin".
Juuso Paaso on aktiivinen jannu, monessa yhteydessä vastaan tullut puuhamies. Hänet tunnetaan suomalaisen pienlehtikulttuurin arkistomaakarina, mutta viime vuosina esillä ovat olleet enemmän musahommat. Mustien Kalsarien esikoisseiska hurmasi mieleenjäävästi ja itselle miehen hurmoksellinen sooloiluspektaakkeli Hulda Huiman riveissä tämän vuoden Jättömaa-festivaaleilla Kouvolassa pureutui ikuisesti verkkokalvoille.
Kesällä käpälään kulkeutui miekkosen soolokasetti Vorriori, jolla hän Laiha lohtu -orkesterinsa kanssa esittää albumillisen verran omaa tuotantoaan poislukien kaksi obskuuria coveria yhtyeiltä Pertsa & Väärä osoite ja Sabotaasi. Ihan kokonaan materiaali ei ole A1-luokkaa, mutta parhaimmillaan aseistariisuvaa lauluntekijyyden ydinmehua.
Pidän erityisesti Paason asenteesta. Miehen laulu on nätisti sanottuna huojuvaa eikä tosiaan solju vuoripuron lailla. Se ei silti estä häntä rakentamasta kappaleita juuri huisin nättien laulumelodioiden varaan. Sysmän ja Kotimatkan kaltaisia ikinäppäriä poplaulelmia kuunnellessa tuntuu käsittämättömältä, että ne toistaiseksi jäävät näin pienilevikkisten julkaisujen aarteiksi.
Petri Alanko (Talmud Beach) ja Kalevi Suopursu (Jukka Nousiaisen yhtye) säestävät Paasoa vähäeleisesti mitä nyt halpisurut tahtovat vallata äänimaisemaa. Sovitusten naiivius on kaksiteräinen miekka, sillä on siinä kintaalla, ettei homma luiskahda tykkänään pimpelipompeliksi. On silti tärkeää, että kasetilla soittaa bändi, sillä yhden miehen virityksenä biisit jäisivät raakileimmiksi kuin mitä ne todellisuudessa ovat.
Itse kappaleissa ei ole vitsivaaraa, sillä niiden vilpittömyys ja järkähtämätön omakohtaisuus tulevat kyllä ilmi. Parhaimmillaan Paaso pääsee jopa Kollaa Kestään tasolle, kun vaappuva tulkinta yhdistyy yksinkertaisiin mutta epätavallisiin melodiakulkuihin luonnollisella vaivattomuudella. Musiikillisesti Vorriori (nimeä olisi voinut miettiä toisenkin kerran) ei siis millään muotoa apinoi tahallista varhaispunkin kankeutta ja uuden aallon ankeutta.
Viimeksi Juuso Paasosta kuullessani vireillä oli ukeleleprojekti...
Tuli ystäväni kanssa puhetta Viikatteesta. Minä pidän yhtyeestä kovasti, hän ei. Halveksuvan monologin päätepiste oli bändin jäseniä sisältävä Koljosen Tiekiista, joka oli hänen mielestään Kaarle Viikatteen rikoksista mahdollisesti se kaikkein pahin. Tuohtumus huvitti, mutta onhan antipatialla tietty vankka pohja. Huumoripunkkia? Fakta homma -sanoituksilla? Levyjä tullut vaikka ja kuinka monta eikä ymmärretä lopettaa. Konsepti on lystikäs, mutta aika vähän siitä hauskuudesta on saatu siirrettyä itse musiikkiin, joka on ollut juuri niin kertakäyttöistä kuin arvata saattaa.
Jonkun korkeimman johdatuksen kautta otin kuitenkin Koljosen uuden Heka Metal -albumin kuunteluun. Yhtyeen maineesta kertoo paljon se, että tunsin alkuun suorastaan lievää häpeää kuinka paljon uudesta levystä pidinkään. Miksi huumoripunk - musiikinlajeista viheliäisin - voi nyt näin puhutella? Tai no, Fakta homma -VHS:t on vieläkin katsomatta eli en kuulu aivan kohderyhmän ytimeen, mutta musiikin puolesta projekti on tehnyt roiman ryhtiliikkeen.
Jo kannen Venom-parodia on röyhkeydessään niin räävitöntä, että naurattaa. Ja heti kärkeen bändi koheltaa läpi oikeasti hyviä peruskaahauksia. Elä kuin Aulis, kuole kuin Kopsus on jykevä aloitusraita, Ladas Heka, Ladas vika nyökkää kunnioittavasti (?) Bad Religionin suuntaan ja aika lujaa kulkee myös Toivekonsertti. Neljäkymmentäseitsemän ropisee käyntiin vankalla vanhan liiton bassojuoksutuksella niin että sydänlihas väräjää.
Inspiraatiosarjaan perehtymättömyydestä johtuen perimmäisestä sanomasta menee minulta varmasti iso osa ohi, mutta onhan esimerkiksi Se ykskin touhu sanomaltaan hyvinkin universaali. Nasakka albumi päättyy kaiken logiikan vastaisesti jämptiin luentaan Maho Neitsyeiden klassikkorallista Ydinaseeton hautausmaa.
Heka Metal tuskin jää aikakirjoihin merkittävänä albumikokonaisuutena, mutta paljon se on tuonut iloa loppumattomaan, paskanharmaaseen loppusyksyyn. Koska kestoltaankin mukavan nasakkaa levyä on tullut kuunneltua taajaan, niin tämä on varmaan sitä kivaa kuuntelumusiikkia.
Töllötinkanava MTV on muutaman vuoden tauon jälkeen saanut - ja vieläpä omana tuotantona - aikaiseksi sarjan, jota koukuttuneena olen ollut pakotettu seuraamaan viikottain. Kyseessä on siis parhaalla katseluajalla siunattu Retrohelmet. Niin paljon kuin siitä olen riemua lauantai-iltoihini repinytkin, niin paljon se herättää muitakin ajatuksia kuin iskelmätähtien tukkalaitteiden muutokset vuosikymmenten varrella. Monille se nimittäin tuntuu olevan ohjelmassa tärkeintä.
Ilmiö ei ole uusi, mutta tämä ohjelma on palauttanut sen taas kansan syvien rivien tietoisuuteen. Eli kuinka vuosikymmenten takainen iskelmä on niin penteleen hassua! Kreisiä, niillä on höpsöt vaatteet, kömpelöt tanssimuuvssit ja syntetisaattorikin piippaa niin vanhanaikaisesti. Nykynöösille tällainen ajattelumalli suotakoon, mutta se ei mene tajuntaan, että tuohon aikaan musiikkia kuunnelleet ja nuo ajat muistavat eivät ymmärrä aikojen muuttumista. Esimerkiksi 80-luvun konepopin kanssa flirttaileva suomi-iskelmä ei ajassaan ollut kummallista ja naurettavaa. Tämä efekti seuraa aikojen muuttumisesta. Maailma vain on runsas kolmekymmentä vuotta myöhemmin erilainen. Silkkaa rautalangan taivuttelua, mutta korpeaahan se, että tuon ajan hienotkin musaesitykset vängätään heh-heh-hekotteluksi hassun näköisistä ihmisistä ja oudon tuntuisesta musiikista.
Vaikka en nyt itse aivan Paula Koivuniemen ikäinen olekaan, niin muistan jotain häivähdyksiä noiden aikojen ilmapiiristä. Nyt nauretaan liukuhihnalta tuotetuille käännösiskelmille. No, omaa tuotantoa ei ollut tarpeeksi eikä siihen vähään olemassaolevaan luotettu. Asia, josta ei levyteollisuutta aina voinut syyttääkään. Itsesäälissä kiemurteleva itsemurhaiskelmä on sekin silkkaa itseparodiaa, kun sitä tänä päivänä kuuntelee. Vaikka kuinka Vexi Salmi tekstitti leveä virne suupielessä ranteiden nirhaamisen soundtrackia, se otettiin tosissaan. Miksi ihmeessä? Yksinkertaisesti siksi, että tuon ajan Suomi oli harmaa ja ankea paikka. Hitaasti kaupunkilaistuneeseen elämänmuotoon tottuvia ei paljon naurattanut, kun kännipäissään oli koheltanut asiansa solmuun. Eikä maaseudullakaan maitolaiturilla odottanut enää naapurin Pirkko. Myös ironia oli huumorin alalajina vähän tunnettu.
Ei mitään vallankumouksellisia havaintoja nämäkään. Kun juontaja Retrohelmissä ilmestyy vanhoihin arkistopätkiin ketkuttelemaan, niin mikä erottaa ohjelman esimerkiksi Rockstopista, jonka dadaistinen sohlailu on käsite jo itsessään?
Ylipäätään kummeksuttaa ihmisen lyhyt muisti näissä musahommissa. Muoti, trendit ja ajan henki ovat muuttuvia käsitteitä ja jälkikäteen on helppo osoittaa mikä nykypäivän näkövinkkelistä on vanhentunut räikeimmin. Tällaista jälkiviisautta voisi lieventää, kun katsottaisiin ympärilleen jo nyt. Eikö esimerkiksi Arttu Wiskarin koko tuotanto tai suomenkielinen, läpi jumpattu bulkkiräppi ole sellaisia ilmiöitä, joiden suosiota voisi ihmetellä jo nyt? Vaikka ne perverssillä tavalla kuvaavatkin nykymenoa, ei vaatisi suurtakaan arvostelukykyä nähdä läpi näiden ilmiöiden laatu ja kestävyys.
Iskelmissä ja muussakin musiikissa se todellinen koomisuus on ajatonta: yli- tai alitulkinta, riittämättömät kyvyt tai vaikeammin määriteltävä tyylitajun puute. Nämä huvitusta aiheuttavat asiat eivät kysy genreä tai vuotta. Ihan ovat läsnä nykyajassakin.
Kaiken tämän jälkeen on silti pakko myöntää, että arkistolöytöjen varaan rakentuva ohjelma on kaikessa opportunistisessa nostalgiassaan aiheuttanut paljon iloa. Arvostan siloposki Kake Randelinin ja säveltäjä Kassu Halosen kaltaisia hahmoja enemmän kuin nykypäivän kasvottomia iskelmälärvejä. Salmi ja Raul Reiman työjuhtamaisina sanoittajalegendoina ne vasta sankareita suomalaisen iskelmän luomisessa olivatkin.
Itselleni 80-luvun alun suomi-iskelmä edustaa parasta mahdollista eskapismia. Ja onhan esimerkiksi tämä vastustamattomasti twistaava, rockabilly-vaikutteinen Kaken esitys aivan timanttinen nyt muutenkin.
Tunsin itseni eläkeläiseksi, kun tajusin, että nuorimman polven musaentusiastit eivät välttämättä olleet vielä syntyneetkään action rock -buumin alkuvaiheessa. Niin lyhyen hetken siitä intoilu kesti ja aika harva yhtye loppujen lopuksi jätti jälkeensä merkittävää taiteellista panosta. Ja esimerkiksi Hellacoptersin ensimmäisten seiskojen ilmestymisestä on kulunut jo - kääk! - kaksikymmentä vuotta!
Tämä tuli mieleeni uutuuslevyjä peratessani. Ensin käpälään löytyi Hard Actionin Sinister Vibes -albumi. Paljon omasta suhteestani muinaiseen toimintarock-innostukseeni kertoo se, että heti tuli lämmin tunne: tällaisestahan minä tykkään. Tuo myöhempien Kopteri-aikojen puleerattu garage rock -soundi on niin hyvin selkärangassa. Kun sitten pienen tauon jälkeen tartuin levyyn uudemman kerran, niin eipä käpälään jäänytkään mitään. Pätevät soittoniekat (väkeä mm. Speedtrapista ja Chestbursterista) vetelevät oikeaoppisesti Hellacoptersin, MC5:n ja Sonic's Rendezvous Bandin hengessä letkeää rokettirollia. Mutta se kuulostaa väärällä tavalla vanhalta, ihan kuin olisin tullut tietämättäni eri aikakauteen. Eikä tunne ota laantuakseen, vaikka olen sittemmin avoimin mielin kuunnellut albumia taajaan. Ei lähde. Elin tämän vaiheen jo ja jos se on tuleva takaisin, sen aika ei ole vielä.
Ja ettei mieli toimisi turhan loogisesti, niin aivan toisin kävi Dirtersin Soap On A Rope -levyn kohdalla. Jos nyt nätisti sanotaan, niin bändi oli b-sarjan pumppuja tuossa kymmenen vuotta sitten, jolloin se oli aktiivisimmillaan. Punkrockiksikin bändiä pystyi valehtelematta luonnehtimaan, mutta aika vahvasti Dirters oli tuolloin kiinni juuri etenkin Skandinaviassa trendiksi muodostuneessa äksön-soundin kanssa.
Tästäkin taustasta huolimatta koin asiakseni tarkastaa bändin nykytila. Ja kappas! Soap On A Rope on heittämällä parasta mitä trio on kuunaan aikaiseksi saanut! Levyllä on ripaus 70/80-luvun taitteen New York -henkeä, jolloin punk rock -pojatkin näyttivät tytöiltä, aussirockin valtameren tuoksuista surf punk -soundia ja ihan mihin aikaan ja paikkaan sitoutumatonta punkrock-fiilistä. Ihan tykkänään aikuisiksi ei olla sentään kasvettu, mutta eipä tämä nuorten kollien tekemänä olisi tässä muodossa mahdollistakaan. Haikeaa, silti hyväntuulista reippailua. Ja aivojumppaa riittää, kun miettii keneltä kummassa solisti Johnny Kicksledge (voi näitä nimiä) House Of Cardsissa kuulostaa tai mistäs minä tunnen Dusty Roadin piinallisen tutun melodiakulun.
Hyvää rokkia. Ottakaa haltuun.
PS. Olen hyvin tietoinen koko action rock -termin ärsyttävyydestä ja joutavuudesta.
Joskus kauan sitten järjestettiin vielä Rockin SM-kilpailuja. Vielä aiemmin niillä oli jotain painoarvoa. Vuonna 2002 oli sentään uudella järjestäjällä todellista yritystä, vaikka homma taisi kyykähtää tältä taholta tuon yhden kerran jälkeen. Tuolloin voiton kisoista kaappasi Säkylästä tullut Grammers.
Satuin jostain kumman syystä istumaan tuolloin tuomaristossa eikä vakavastiotettavaa keskustelua voittajasta syntynyt. Grammers oli ylivoimainen. Bändin rohea esiintyminen, isoääninen solisti Hannu Vainionpää ja taivaankappaleita tavoittelevat biisit iskivät kuin sukkapuikot pistorasiassa. SM-voitosta ei yhtyeelle gloriaa satanut. Koko foorumi oli jo vanhentunut ja muotitietoisten korvissa niin oli Grammersin seiskarirock tyylivalintanakin.
Markkinat eivät ole vieläkään polvillaan, vaikka yhtye on ihan jumalattomassa iskussa. Bluesiin kallellaan oleva 70-luvun hard rock ei Suomen musapiireissä vieläkään aiheuta rahasadetta ja massoille Grammers on yhä tuntematon. Levyjä bändi on kuuliaisesti tehnyt lähes koko tuon yli kymmenen vuoden periodin, mutta muutamat kuuluville sattuneet albumit ovat aiheuttaneet lähinnä vain hyväksyvää nyökyttelyä. Ihan kivaa. Mutta nyt lähtee!
Alkuvuodesta ilmestynyt Journey on Grammersin kuudes albumi ja ohi meinasi mennä sekin. Myönnän ettei bändin esittämä musa, johon voi yhdistää kaksi lempikirosanaani retro ja roots, lähtökohtaisesti puhuttele henkilökohtaisesti, mutta se on aivan samantekevää, sillä osa biiseistä on niin rautaisia, ettei tässä tarvitse genrepoliisina ollakaan.
Led Zeppelin, Rainbow, Deep Purple... Siinä muutamia ensimmäisenä mieleentulevia verrokkeja ja onhan Journeylla tuhti annos Lynyrd Skynyrdin syvää etelää. Bändin kovin valttikortti on yhä laulaja Vainionpää, joka ei taatusti revitellessään mieti vakuutusmaksuja tai lainanlyhennyksiä, vaan elää sielullaan rock'n'roll-unelmaa. Niin kuin pitääkin. Anteeksipyytelyllä ei ole ennenkään mitään voitettu.
Albumin avauskolmikko Journey/Brother/Hey Mama on läkähdyttävän kova rypistys heti kärkeen. Voi Jeesuksen munat kuinka löyhäkätisesti hienoja melodioita bändi niihin on tuhlannut! Tämän jälkeen meno tasaantuu ja kun bändi ottaa biiseistä kaiken irti (tahtoo sanoa että ralleille kertyy mittaa), voi levyä kotisohvalla jo kuunnella istuen ja ilmakitaraa soittamatta. Ei sillä, komeita veivauksia löytyy myöhemminkin, kuten nimeään myöten antheeminen U.S. Of A. tai todella miehekäs Sign Of The War.
Reiluutta on vähän naiivia musabisneksessä - tai elämässä - peräänkuuluttaa, mutta olisi ihan kohtuullista, että edes classic rockin ystävät löytäisivät Grammersin. Uskallan väittää, että kelpaisi.
Onhan siinä jotain huolestuttavaa. Tämä kokoelmalevy on kuin juuri minun makuuni räätälöity. Kuinka paljon olenkaan saanut revittyä riemua paskasta musiikista ja tässä sitä olisi oikein kaksi cd:llistä! Ja kuinka monta uutta oikeasti kovaa tulokasta tai vanhaa, aiemmin tuntematonta klassikkoa olisinkaan tämän koosteen kuuntelemiseen käytetyn ajan puitteissa kuullut? Sellaista ihan tosissaan hyvää musiikkia, jonka kuuntelemiseen ei tahdo vuorokauden tunnit riittää. Toisaalta, vastaus piilee yllä. Elämänilooni näillä ohilaukauksilla on ollut huomattava merkitys.
Riman alta ja ohi maalin sisältää roppakaudella jo omasta hyllystä löytyviä alan merkkiteoksia sekä lukemattomista YouTube -luupeista tuttuja tulkintoja. Olen silti vakaasti sitä mieltä, että nämä sävelmät on hyvä olla myös tällaisessa muodossa, vaikka niillä perhesopua vähentävä vaikutus voi toisinaan ollakin. Sitä paitsi paskan hamstraaja on aina mielissään lisäinfosta, jota kokoelman toimittaja Juha Rantala artisti- ja kappaletiedoissa levyn kansivihkossa jakaa.
Ja löytyyhän kansista kosolti itselle uuttakin äimisteltävää. Riemukkaammasta päästä ovat aidolta rokkimummolta kuulostavan Helga Väänäsen Bill Haley -luenta Tunnista toiseen, joka pistää rytmitajun villisti ns. nextille levelille sekä nimestään ja äänestään huolimatta iskelmätipu Einarin (esiintyy linkissä omalla nimellään) Tangatyttö, joka puolestaan antaa aivan uutta ulottuvuutta nk. seksi-iskelmän genrelle. Miten tällaiset ovat voineet mennäkään minulta ohi? Myös charmantisti nimetyn Pentti Puntti Bandin Rämpällään jaksaa naurattaa ääneen yhä uudelleen ja uudelleen.
Maailman tappiin saakka voi analysoida olisivatko kaikki esitykset tällä levyllä, jos artisti ei olisi muusta julkisuudesta tuttu. Esimerkiksi Kari Salmelaisen Tahdon olla sun napakymppis on sävellyksenä hyvinkin kelpo suomi-iskelmä villeine latinovaikutteineen. Toisessa äärilaidasta tojottaa alan ehdoton klassikko eli Ringa Ropon ja Tuija Helanderin Juokse pois, jonka esiin kaivaminen lähentelee jo kiusaamista. Niin huono se on. Mutta niin paljon iloa näistä esityksistä koituu, että sellaisen vakavissaan väittäminen olisi vähintäänkin hurskastelua.
Huomio kiinnittyy myös sellaiseen sinänsä merkityksettömään yksityiskohtaan, että ilmeisesti Rocket Recordsille siirtyneiden oikeuksien takia edesmenneen Satsangan katalookista on kokoelmalle naarattu suhteessa aika paljon käppäistä käännösiskelmää. Mutta paikkansa nekin puolustavat. Hyvässä tai pahassa, se riippuu ihan kuulijasta.Ylipäätään raskaan sarjan harrastajalle osa materiaalista on niin tuttua, että kuuntelulle ei enää tunnu löytyvän tarvetta, mutta esimerkiksi Emilian, Lenin ja Tuijamarian päivittäminen compact disc -aikaan lämmittää mieltä kovasti.
Ja onhan tämä julkaisu ehdoton kulttuuriteko. Paskan musiikin harrastuksen aloittelijoille kyseessä on vankka perusteos. Levyn nouseminen Suomen viralliselle albumilistalle kertoo sekin jotain julkaisun tarpeellisuudesta.
***
Niin lähellä sydäntä Riman alta ja ohi maalin (alaotsikoltaan Suomi-iskelmän hurjimmat harhalaakit) on, että oli vähintäänkin pakko jututtaa julkaisun taustalla olevaa Juha Rantalaa aiheesta.
Ensinnä hän haluaa korostaa huonon ja hyvän paskan musiikin eroja. Esimerkiksi ensimmäisestä hän nostaa Mamban, jonka kuuntelemisessa ei nauru totisesti paljon maitakaan.
- En ymmärrä, että miten sen parissa voi kukaan elämäänsä tuhlata. Sitten on taas erikseen viihdyttävä paska musiikki, jota kansainvälisistä tähdistä edustaa esimerkiksi Mrs. Miller tai Suomessa vaikka Helga Väänänen. Näitä artisteja on riemu kuunnella ja se tuo elämään iloa. Paskan musiikin viehätys on siinä, että sen kohdalla yleensä näemme vilpitöntä yrittämistä ilman todellisia edellytyksiä suoriutua tehtävästä.
- Esimerkiksi Helga Väänäsen kohdalla se villakoiran ydin on siinä rytmissä pysymättömyydessä. Jos Helga olisi laulanut levyttämänsä kappaleet tahdilleen, olisi se tuotanto ollut pelkästään b-luokan iskelmää. Eli huonoa, koska Helgan ääniala on sangen rajallinen. On hienoa, että Helga Väänänen uskalsi toteuttaa unelmansa. Minun asteikollani Helga Väänänen edustaa hyvää huonoa musiikkia kun taas vaikka Helka Hynninen edustaa ainoastaan huonoa huonoa musiikkia.
Rantalan pyörittämän Rocket Recordsin katalookissa on paljon muutakin arkistoihin hautautunutta tai muuten suurelta yleisöltä unohtunutta musiikkia. Hölmömpikin ymmärtää, ettei esimerkiksi tämän kokoelman ensisijaisena tarkoituksena ole menestyä kaupallisesti. Yllättäviäkin motiiveja Rocketin julkaisutoimintaan sen sijaan löytyy.
- Levyjen julkaisemisen suola on siinä, että onnistuu järkyttämään ahdasmielisiä ihmisiä. Esimerkiksi paljon progelevyjä julkaisseena nautin suunnattomasti siitä, kun pitkän progeputken jälkeen katalogissa ilmestyy jotain hömppämusiikkia ja sitten joku fanaattinen progediggari lähettää tuhottoman pitkiä vuodatusviestejä siitä, että miksi Rocket julkaisee tuollaista paskaa.
- Jokainen levy-yhtiöhän harjoittaa kaupallista toimintaa sillä hetkellä, kun tuote on saatettu markkinoille. Ja jokainen levy-yhtiö myös toivoo julkaisujen olevan mahdollisimman kaupallisia, paljon myyviä. Mitä Rocketin julkaisujen kaupallisuuteen tulee, niin joskus alkuaikoina yritin rakentaa julkaisuille jotain myyntiennusteita, mutta ne menivät pahemmin pieleen kuin Talvivaaran tuotantotavoitteet. Totesin siis, että parempi unohtaa julkaisukohtaiset tavoitteet ja pyrkiä rakentamaan katalogikokonaisuutta niillä resursseilla kuin mitä kulloinkin on käytössä.
Rantalaa itseään paskassa musiikissa kiehtoo levynkeräilijän ominaisuudessa löytämisen riemu. Nykyään kaiken ollessa helpommin saatavilla sekin ilo on vähentymään päin. Hän myös muistuttaa, että tahattoman ja tarkoitushakuisen koomisuuden välillä on eroja.
- Vähemmän naurattaa tämä ns. huumorimusiikin genre. Sehän on Suomessa ihan tuskastuttavaa kuunneltavaa ja väkisinväännettyä. Joku Simo Salminen kovan luokan lyriikoineen on tässä tietenkin poikkeus.
Tunnistavatko artistit yleensä itse esitystensä laadun? Onko sinulla kokemusta tai tietoa miten esiintyjät ovat suhtautuneet kyseenalaiseen kunniaan esiintyä tällaisella julkaisulla?
- Kokemukseni mukaan pitkän linjan ammattilaiset osaavat kyllä suhtautua tekemisiinsä tarvittaessa huumorillakin ja kunnioittavat myös tällaista lähestymistapaa kokoelman toimittamisessa. Toisaalta minun on helppo uskoa, että vaikkapa jollekin Timo T.A. Mikkoselle joutuminen mukaan tällaiselle kokoelmalle on aivan käsittämätöntä. Onhan hän epäilemättä Suomen Frank Sinatra ja Jumalan lahja kansakunnalle. Täytyy myös muistuttaa, että kokoelmalle mukaan pääseminen tai joutuminen ei ole missään nimessä osoitus ammattitaidottomuudesta. Kokoelman artisteista esimerkiksi Seija Simola ja Tapani Kansa ovat omassa sarjassaan ihan ykköstason laulajia, mutta levytysohjelmisto on ajoittain ollut kyllä sitä luokkaa, että he ovat ansainneet paikkansa tälläkin kokoelmalla.
Olet rajannut kokoelman esitykset tiettyyn päättymisvuoteen. Näetkö että tällaisen kokoelman tekeminen olisi edes mahdollista sitä myöhemmästä materiaalista? Nykyäänhän tehdään myös tarkoituksella huonoa ja aikaansa kestämätöntä musiikkia.
- Aiempaan vastaukseeni viitaten, huono musiikki ei ole sama asia kuin viihdyttävä paska musiikki. Minäkin osaisin tehdä huonoa musiikkia, mutta sillä ei olisi mitään arvoa millään kriteerillä. Se soopa, jota formaattiradiot tänä päivänä tuuttaavat ulos, ei ole missään määrin viihdyttävää. Ja toisaalta, sitä julkaistaan ihan kylliksi ilman, että Rocket Recordsin täytyy sitä soppaa mennä enää hämmentämään.
Monia kokoelman esiintyjiä leimaa tahaton komiikka. Onko siis omanarvontunto esteenä tällaisten julkaisujen yleistymiselle? Vain Poko on julkaissut avoimesti omia ohilyöntejään ja kömpelöitä suomikäännöksiä on esitellyt myös kaksi Mikä fiilis -kokoelmaa. Toisaalta, kaivataanko tämän enempää tällaista tavaraa esille?
- Ei pidä unohtaa myöskään Sonyn julkaisemia Armottomat-kokoelmia, joita tosin vaivaa liiallinen painottuminen tahallisesti huumorilla tehtyyn musiikkiin. Luulen, että se suurin este tällaisten julkaisujen teolle on ollut levy-yhtiöiden päässä. Kokoelmia halutaan tehdä liiaksi sillä linjalla, että valitaan mukaan niitä kaikkien tuntemia ajattomia klassikoita. Mutta silloin lopputuloksena on se, että samoja kappaleita julkaistaan eri biisijärjestyksellä vuodesta toiseen.
Olin silloin
arviolta 12-vuotias. Juuri aloittaneessa
Metalliliitto-radio-ohjelmassa sai pyytää esitettäväksi
toivekappaleita. Aloittelevaa hevidiggaria kiinnosti kuulla isojen
poikien kehuma Motörheadin Ace Of Spades, joten sitä sitten
postikortilla toivomaan. Voi jukupätkä, että olin onnesta
soikeana, kun Klaus Flaming kappaleen sitten ohjelmassaan soitti. Kun
sitten tulin hölmöyksissäni maininneeksi asiasta vanhemmilleni ja
vieläpä sen, että esitin toiveeni nimimerkillä Heavy metal is my
life, heille sloganin käännettyäni nauru maittoi. Kertoivat, että
vielä se mieli muuttuu.
Olin satavarma, että
kuuntelen pelkkää heviä lopun elämääni. Vanhemmat olivat
kerrankin oikeassa, mutta toisaalta: ihan yhtä päättömällä innolla
suhtaudun yhä musiikinkuunteluun. Tämä tosielämän kertomus tuli
mieleeni, kun kahlasin läpi suomalaisen metallijournalismin aivan
liian vähälle huomiolle jääneen, yli 800-sivuisen kokoomateoksen
muotoon puetun Isten Fanzinen historian Don´t Break The Ghost. Sen päätoimittaja Mikko
Mattila on oikeasti noudattanut mahtipontisen nimimerkkini julistusta.
Isten on tuttu
sadoille metallinkuuntelun 80-luvun lopulla ja 90-luvun alussa
aloittaneille. Sen merkitystä on muistettu painottaa koko
suomalaisen zinekulttuurin ylläpitäjänä eikä todellakaan ilman
perusteita. Ylistyslaulu on tullut tutuksi
asiaa vähänkään seuraaville, mutta uskallan väittää, että
Isten toi todellisen kritiikin suomalaiseen zinesceneen. Minä ja
monet muut lehdentekijät yrittivät olla yhtä nokkelia, sarkastisia
ja ironisia kuin Mattila. Useimmiten heikolla menestyksellä.
Istenistä
muistetaan aina mainita, kuinka se oli nöyryyttävällä
ylivoimaisuudella hauska ja vittumainen, kun poikki ja pinoon
laitettiin etenkin death metal -scenen perässähiihtäjien joukko.
Minusta on kuitenkin tärkeämpi huomio, ettei Mattila tai kukaan
lehden avustajista lähtenyt tarkoitushakuisesti lyömään lyötyä
tai että nälviminen olisi mennyt yleisen mielipiteen mukana. Yksi
mieleenpainuvimmista esimerkeistä on Impaled Nazarenen Suomi-Finland
Perkeleen naseva arvostelu.
Svart Recordsin kustantamasta
antologiasta tekee entistäkin tärkeämmän Mattilan tätä
julkaisua varten kirjoittamat, henkilökohtaista elämäänsäkin
sivuavat hihanuotit jokaisen numeron teosta. Metallimusiikki tarjosi
epäsosiaalisille nuorille miehille pakotien johonkin muuhun
maailmaan, mutta harva antoi vastineeksi sille yhtä paljon kuin
Isten. Sen määritteleminen Mattilan elämäntyöksi on
vuosikymmenen understatement.
Kirjan mittainen
kehityskaari on sikälikin mielenkiintoinen, että kun monet
kaltaiseni zinentekijät droppasivat syystä tai toisesta pienlehden
väkertämisen ja pikkuhiljaa erkaantuivat metallista, jatkoi Isten
ilmestymistään. Se puolusti musiikkia naurettavaksi käyneeltä
sceneajattelulta, joka oli tullut tiensä päähän jopa black
metalin kaupallistuttua. Vaikka teksti oli julmuudessaan mustaa,
puolusti Isten nimenomaan musiikkia eikä tärkeilevää ja
teennäistä yhteisöllisyyden ihannetta. Voi vain arvailla, kuinka
raskaalta lehdenteko on tuolloin tuntunut. Se, jos mikä osoittaa
lehden merkityksen tekijälleen. Sitä paitsi, ohkaisemmissa
loppupään numeroissa ollaan selkeästi jälleen löydetty se
olennaisuuksiin keskittyvä, entistäkin analyyttisempi into koko
metallikulttuuriin.
Isten on tietysti Mattilan luomus, mutta hän ei ole vastuussa siitä yksin.
Etenkin mystisen Damhairin monipuolinen ja kekseliäs kuvitus ja
niihin joskus anarkistisella vallattomuudella sisäänrakennettu huumori sopivat sekaan lyömättömästi. Tyhjentävimmin koko Istenin olemuksen paljastaa
kuitenkin yksi arkistokuva lehdenteosta. Zinenteko oli monille sottaista
leikkaa ja liimaa -puuhastelua. Isteniä tehtiin millimetrintarkasti
valopöydällä linjateippien ja muiden alan välineiden
avulla. Se ei voinut olla näkymättä jäljestä. Jos pedanttia ja kielitaitoista
päätoimittajaa kosiskeltiin kirjoittamaan aina ulkomaita myöten, näkyi tämä äärimmäisyyksiin viety huolellisuus myös lehden poikkeuksellisen ammattimaisesta ulkoasusta.
Pipo pois päästä,
natiaiset ja kiireen vilkkaa hankkimaan tärkein Suomessa julkaistu
metalliensyklopedia.
Lasten Hautausmaan
ensimmäiset julkaistut biisit pyörivät netissä jo
kuukausia ennen kuin itse havahduin selvittämään mistä on kyse.
Selvittämistä riittääkin, sillä jo makaaberisti nimetyn yhtyeen
viehätystä on vaikea yksiselitteisesti avata. Muutamia osatekijöitä
voisi silti ottaa esille.
Tekstit ovat
erinomaisia. Niissä on saatu kuvattua sellainen arkielämän
ulkopuolella oleminen, josta koskettavimmat lyriikat on usein tehty.
Kappaleiden henkilöt viihtyvät useimmiten oman päänsä sisällä
eikä se aina ole miellyttävä paikka. Sanoituksissa toinen
viehättävä elementti on niiden pinnan alla vaaniva yliluonnollisen
pelko. Näissä lauluissa on samaa tunnelmaa kuin lapsena 70/80-luvun
Suomessa, jolloin kaikki arkielämästä poikkeava oli jo
lähtökohtaisesti pelottava. Kun kaikkea humpuukia ei oltu vielä
todistettu humpuukiksi, aiheuttivat väkivaltaiset kansantarinat,
ufot ynnä muut henkimaailman
hommat epämiellyttävän tunteen pienen ihmisen mielikuvitukseen.
Toisaalta, tämä taitaa kuulua lapsuuteen oli maailmanaika mikä
tahansa. Pelottavat jutut saattavat sukupolvien välillä muuttua,
mutta vaikutus on sama.
Bändin toinen
perustajajäsen Tuomo Mannonen on tuttu myös punkyhtyeestä
Kivesveto Go Go, jonka tekstit toimivat osittain niin julkean hyvin
samasta syystä. Bändin tunnetuin biisi Äiti hei on tietysti
pinnalta humoristinen, mutta kuvastaa hyvin sitä aikaa, kun nuorista
saatananpalvojista oltiin yhteiskunnallisesti huolestuneita. Samaa
vistoa tunnelmaa edustaa vaikkapa Tutti Frutti -albumin päätösraita
Hautausmaa. Lasten Hautausmaan erottaa Kivareista tekstillisesti vain
se, että siitä on kuorittu näennäinenkin huumori pois.
Toinen syy yhtyeen
puoleensavetävyyteen on laulaja Kristiina Vaara. Hänen vähäeleinen,
epärockmainen lauluäänensä kuljettaa kertomuksia
etäisesti, mutta samalla empaattisesti epävarmuuden ja tuskan
välistä reittiä. Yhtye itse haluaa painottaa, ettei Lasten
Hautausmaa ole pelkkää synkistelyä. Pelkästään pinnalta
aistittuna tätä lausuntoa on vaikea ymmärtää, mutta se on sikäli
totta, että nämä laulut eivät olisi niin koskettavia, elleivät
juuri sävellykset olisi vanhanaikaisella tavalla kauniita,
lohduttomuudessaankin elämän ainutkertaisuutta jollain syvällä
tavalla ymmärtäviä. Se tavoittaa syvimmän inhimillisyyden
raadollisuudenkin keskeltä.
Bändiä on verrattu
ahkerasti Mana Manaan, joka on tietysti luontevaa siksikin,
että solisti Vaara on Vaaralista -yhtyeessään esittänyt juuri
Mana Manan tuotantoa. Mutta edellä kiivaasti esille tuomani Lasten
Hautausmaan tekstien toiseus - jonkun pelottavan rinnakkaisen
todellisuuden olemassaolon, jota kukaan muu ei tunne – on juuri se
mikä Hautuumaan kytkee Jouni Mömmön sanoitusperinteeseen. Ja se jos mikä
on todella merkittävä saavutus. Lahjakkaat tekstittäjät kykenevät
pyörittelemään sanoja akrobaattisesti mihin asentoon tahansa,
mutta vaikealta tuntuvan asian luonteva välittäminen on paljon
hankalampaa.
Nimettömän ep:n kaikki kappaleet ovat erinomaisia. Niiden vaikutus on suorastaan päihdyttävän addiktiivinen. En ole levyyn vielä ahkerankaan
kuuntelemisen jälkeen kyllästynyt. Ainoa muutos levyä kohtaan on
yhtyeen nimikappaleen - alun perin Aapeli Kissala ja Antipatia
-yhtyeen tuotantoa - laskeutuminen suosikkikappaleen paikalta
muiden joukkoon samalle viivalle.
Svart Records on
julkaissut Lasten Hautausmaan ep:n nyt digitaalisena. Kymppituumaista
vinyyliversiota lupaillaan ilmestyväksi tammikuun puolivälissä.
Jos muuten
kappaleista Pudasjärven ufo herättää kiinnostusta aiheen
lähempään tutustumiseen, suosittelen lämmöllä Ufojen kosminen
viesti -nimistä teosta. Siitä riittää muutakin iloa talven
pimeisiin iltoihin.
Shangri Blahsia piti
kehumani jo paljon aikaisemmin, kun joskus nimen inspiroimana piti
selvittää mistä oikein oli kyse. No, sellaista rempseää
punkpoppiahan se, jota ryyditti sympaattisesti mutta vähän
yksioikoisesti tuuttaava saksofonin röpötys. Bändin julkaisema
seiskatuumainen ehti kuitenkin mennä ohi eikä Spoonshinersin kanssa
tehty splittijulkaisukaan tarttunut haaviin. Niin suurta vaikutusta
Shangri Blahs ei siis kai tehnytkään.
Mutta perstuntuma
bändin potentiaalista ei ollut harhaa, sillä kun bändi tupsahti
uudelleen vastaan Rankka päivä -ep:llään, oli hommat pykälässä
just eikä melkein. Laulukieli oli vaihtunut englannista suomeksi ja
ehkä juuri se oli se puuttuva palanen lopulliseen innostumiseen.
Saksofonikin oli jo hylätty.
Ihan Michael
Douglasmaisesta tarpeekseensaamisesta ep:n neljä kappaletta eivät
kerro, mutta elämän räntäsateiselle puolelle ne selvästi
sijoittuvat. Päähenkilöt on kahdessa biisissä neljästä nimetty,
joka tuo kertomuksiin novellimaista, jopa lyhytelokuvamaista
fiilistä. Ensimmäinen, ja oikeastaan ainoa, mieleenjuolahtava
verrokki rokkihommien puolelta on Kakka-hätä 77, jonka Sirpa ja Make on kirjoitettu samalla tematiikalla. Kakkiksesta Shangri Blahsin
erottaa aavistuksen verran valoisampi elämänkäsitys ja alkuaikojen
Kakkikseen tietysti myös jouhevampi soitto.
Ilolla tarvitsee
huomioida sekin, että vaikka Rankan päivän biisit ovat melodista,
hitusen suomirockmaista punkrockia, ei se silti istu samaan genreen
nyt kovasti vallalla olevan uuden aallon lämmittelyn joukkoon, vaan
sointi on rockimpi ja enemmän ilkikurinen kuin naiivi ja
hellyyttävä, vaikka kuinka sympaattisella twistillä bändi
päähenkilöönsä suhtautuukin aaykkösenä olevassa Sä et Markku tiedä kaikkee -biisissä.
Tekstit eivät ole
suurta runoutta, mutta pienet yksityiskohdat tekevät niistä
inhimillisiä ja tavallaan siis ”tosia”. Markun kaltaiset ihmiset
bailaavat juuri laivan buffassa ja Laastariratkaisun ensimmäinen
säkeistö sopisi tarkkanäköisyydessään vaikka Katsastus
-elokuvan hääkohtaukseen.
Pankaatteen
tarkkailuun. Bändille vinkiksi, että pitkäsoittokin kelpaisi.
Useimmiten koko
kansan artistien saamat nuivat kritiikit kuitataan sillä, että
kirjoittajat ovat vain kateellisia menestyville musikanteille. Ottamatta
kantaa näiden väitteiden todenperäisyyteen kannattaa ottaa esille
tylsempi vaihtoehto. Se lytätty levy voi olla oikeasti
juuri niin huono kuin arvostelussa on annettu ymmärtää.
Kuulin Arttu
Wiskarin Mökkitien ensi kertaa bussin radiosta ja vielä jossain
julkisessa tilassa saman päivän aikana toistamiseen. Jälkimmäisellä
kerralla oli jo pakko ihmetellä, miten Jope Ruonansuun ääni on
muuttunut sitten viime kuuleman. Tai sitten areenalle on astunut
toinen yhtä varteenotettava huumoriartisti. Teksti oli
yliampuvuudessaan niin hulvaton, että olin aivan varma, että
kyseessä on parodia. En kuitenkaan kokenut asiaa niin merkittäväksi,
että olisin asiaa juuri pohtinut. Sivukorvalla pistin tietysti
merkille, että kuulemma saman artistin Tuntematon potilas olisi
vähintään yhtä stydiä kamaa. Kun minulle valkeni, että tätä roskaa tehdään ihan tosissaan ja selvinpäin en jaksanut edes tuohtua, koska en enää onnekseni altistunut sille.
Mutta kun
kansainvälisestä tietoverkosta reippaasti myöhemmin näin linkin
Wiskarin uuteen kappaleeseen Avaimet käteen, tein uhkarohkean
valinnan ja kuuntelin. Ei olisi pitänyt. Se kuulosti siltä, kuinka
joku olisi kuullut tv:stä Rautian mainoksen ja tehnyt sen
perusteella biisin. Ilmankos lopputulos kuulosti enemmän kuin vähän
Leevi & The Leavingsin kappaleelta Vasaroita ja nauloja
Eniten kappalessa
vitutti silti se, kuinka se ei edes kuulosta biisiltä vaan jo
valmiiksi mainokseen räätälöidyltä tilaustyöltä. Ai niin,
Wiskari ja kappaleen säveltänyt Janne Rintala ovat entisiä
rautakauppiaita. Olipa helvetinmoinen sattuma. Kappaleen päähenkilö
on se kuuluisa Tavallinen Suomalainen Mies, jonka tumpeloinnille
laiskasti nauretaan. Kyllä, tällaisia hahmoja olivat Leevi &
The Leavingsin kappaleet pullollaan. Niissä oli kuitenkin jotain
pohjimmiltaan empaattista, todellista tai tragikoomista. Wiskarin
kappaleissa miehet ovat pelkkiä yksiulotteisia vässyköitä.
Olimme tämän
jälkeen tyttöystäväni kanssa matkalla Lappiin, kun spekuloimme,
että olisipa nyt hauska kuulla radiosta se Avaimet käteen, koska sen
kökköydessä oli jotain koukuttavaa. Ei mennyt kauaakaan, kun
eetteristä pamahti Wiskaria, mutta ihan Jäätteenmäen faksina
uudempi ralli Sirpa! Ja nyt siirryttiin nextille levelille.
Kappale oli jälleen
suoraan Gösta Sundqvistin tuotannosta napsaistu joka selittyi jo
sillä, että kappale kertoi samasta asiasta kuin Avaimet käteen eli
epäonnistuneista taloprojektista. Mutta hei, ihan eri
perspektiivistä. Toisessa sentään rakennetaan itse ja toisessa
ostetaan. Ihan eri juttu! Nyt Sundqvistin laarilla oltiin käyty vieläkin rohkeammin ja ennen kertosäettä olin jo niin mykistynyt,
että halusin kuulla kappaleen alusta, kun en suostunut millään
uskomaan mitä olin juuri kuullut. Onneksi ralli oli usean
radiokanavan soittolistalla ja sama epäuskon luuppi jatkui vielä
satojen kilometrien ajan. Biisi oli kevyesti pahinta roskaa, jota
olin vuosikausiin kuullut ja silti se koukutti jatkuvasti haluamaan
kuulla sen uudestaan. Kappalehan on tarttuva – osasyy oli
luonnollisesti siinä. Mutta suora biisivarkaus ja tekstin armoton
kömpelyys eivät tahdo mahtua vieläkään tajuntaan. Biisin huonous
oli aggressiivisen hypnoottista.
Nyt en enää voinut
suhtautua asiaan välinpitämättömästi. Tuli halu kuulla koko
levy. Se ei missään nimessä voinut olla niin huono kuin nämä
kaksi kappaletta osoittivat. Omat ennakko-odotukset olivat
hämärtäneet arvostelukyvyn niin että koko albumin kuuleminen
pistäisi Wiskarinkin sellaiseen perspektiiviin, että jyrkkä
suhtautuminen lievenisi. Ja eihän koko levy voi kertoa samasta
aiheesta, eihän?
Takaraivossa
kutkutti ajatus, että olisipa siistiä tykätä levystä, koska
levyn muu vastaanotto tulisi melkoisella todennäköisyydellä
olemaan hyytävä.
Wiskari-projektini
oli tuomittu epäonnistumaan. Hermot olivat riekaleina jo ennen Kun
me diskossa suudeltiin -aloitusraidan puoliväliä. ”Kun
rakastuttiin siinä ruutia on/silmät ajan ilmiöiltä suljettiin”
ei ole levyn kahdenkymmenen tökeröimmän lainin joukossa, mutta
valheellisuudessaan ylittämätön, kun kappale kertoo
kahdeksankymmentäluvun tunnetuista ilmiöistä Gorbatshovista Bon
Joviin. Tämä kiteyttää levyn suurimmat ongelmat ehkä parhaiten.
Kappaleet eivät ole synkassa edes itsensä kanssa.
Yhtä kamala on
Karma hoitaa -laulun kostonhimoinen fantasia siitä kuinka mulkuille
tyypeille käy elämässään huonosti. ”Kukkonen oli meidän
ala-asteen Kim Jong Il/sen farkkuliiveissä luki englanniksi looks
that kill” on rallin avauslaini... Jos näinkin lyhyeen otokseen mahtuu kaksi sisällöllistä virhettä, niin
montako mahtuu koko levylle? Ja ennen kaikkea: edellämainittu pätkä
soveltuu yhtä hyvin Wiskarin suuhun kuin Sininen lenkki omaani.
Vihaan levyä
johdonmukaisesti alusta loppuun vaikka kuinka yrittäisin tsempata.
Mutta miksi? Huonoja levyjä on maailmassa ilmestynyt jokunen ennen
Sirpaleitakin. Tässähän lauletaan hyvinkin paljon oman lapsuuteni
maisemista ja itselle tutuista aiheista, vaikka elämäni saattaa
Wiskarin elosta erota aika isolla kädellä. Iso mies käsittelee
Tavallisen Miehen Tavallista Elämää. Kappaleen pointti jää
itselleni epäselväksi, mutta vituttaako minua tällaisen
maailmankuvan esiintuominen, kun se poikkeaa niin rajusti omastani?
Ja se plagiointi...
Rockmusiikki kaikissa ulottuvuuksissaan on jonkinlaista
kierrättämistä. Pidän monista artisteista, jotka onnistuvat
varastamaan ikonisimpia riffejä, melodioita tai sanoituksia. Eikö
minun kuuluisi inhota heidänkin matalaotsaista historian uusiksi
kirjoittamista? Ongelma on asenteessa. Jukka Nousiaisen levyä
kuunnellessa voi sanoa takuuvarmasti, että upottaessaan Hurriganesia
omiin biiseihinsä hän tietää tarkalleen tekevänsä niin.
Wiskarin esittämät laulut pohjautuvat jo valmiisiin hitteihin,
jolloin syntyy vaikutelma, ettei biisintekijä Rintala edes ymmärrä,
että ne ovat plagiaatteja. Toinen syy on tietysti se, että juuri
Leevi & The Leavings on kansallisaarre, jonka kopioiminen on
tavallistakin raskaampi rikos. Gösta Sundqvistin päihittäminen
hänen omilla aseillaan on mahdotonta.
Minusta Sirpaleiden
plagiointia suurempi virhe on yrittää kirjoittaa
göstamaisesti. Levyllä lauletaan ihan oikeaoppisesti
Tavallisen Suomalaisen Miehen tekemisistä yläviistosta tarkkaillen
ja hänen hölmöjä piirteitään naureskellen. Mutta ajan hengen
mukaisesti ne ovat itsessään kuin koulukiusaamista. Ironia puuttuu,
ihmisarvon kunnioittamisesta puhumattakaan. Nykyajan laumasieluista
lynkkaamismentaliteettia asiassa kuin asiassa seuratessa koko
kansalta tuntuu unohtuvan, että kusipäät ja ihmishirviötkin ovat
ihmisiä. Sama unohtuu myös Rintalan teksteissä. Kyse ei ole
sosiaalisesta tarkkailusta, vaan kostonhimosta, nälvimisestä ja
ylenkatseesta.
Ympyrä sulkeutuu
päätösraidassa Lämpöä ja läheisyyttä: ”tää aika kaipais
lisää ihmisyyttä/lämpöö ja läheisyyttä/mut ei sitä meille
kukaan myy”. Niinpä niin. Tämän albumin sielunmaisemassa empatia
pitäisi olla ostettavissa jostain eikä ihmisen sisäänrakennettu
ominaisuus.
Sirpaleet on
valitettavasti uskomattoman terävänäköinen kuva Suomesta vuonna
2014. Oman tietämättömyytensä jalustalle nostanut kansakunta on
tehnyt tavallisuudestaan manifestin, jonka avulla voi lyödä kaikkia
erilaisia ja erikoisia ihmisiä.
Rockjournalismin
tila tuntuu olevan tämän hetken puheenaihe. Tosin se on puheenaihe
enimmäkseen niiden parissa, jotka sitä tekevät tai siihen
välillisesti liittyvät. On esitetty aiheellisia kysymyksiä siitä
onko rockista kirjoittaminen lopullisesti typistynyt imbesilliksi
klikkijournalismiksi, jolla sosiaalisissa medioissa on tarkoitus
kerätä huomiota, ei niinkään levittää informaatiota. Hyvä
pohdinnan aihe on sekin, mitä sitten pitäisi tehdä, että se
jälleen sekä kiinnostaisi ihmisiä että olisi samalla
korkealaatuista. Siinä sitä riittääkin pohdittavaa.
Tiedän toistavani
itseäni, mutta tässä tapauksessa tulee taas ajatelleeksi sitä
usein lärpättämääni mantraa siitä, pitääkö kaikkien asioiden
automaattisesti muuttua (tai kehittyä, niin kuin valistuneemmat
siellä kiekaisevat) ja onko muutos itsessään aina parempaan
suuntaan. Tähän voisin leikillisesti linkittää suosikkiyhtyeeni
Bad Religionin kappaleen Progress, jonka sanoitukset minulla oli
teipattuna ensimmäisen vuokra-asuntoni seinään joskus nuorena
tiedostavana rimppakinttuna.
Kyllä. Pahimmillaan
rockjournalismi itsessään on valahtanut laiskaksi, innottomaksi ja
kaavoihinsa kangistuneeksi. Se kaipaakin ravistelua. Mutta kaipaako
se nimenomaan netissä tapahtuvaa, sisältököyhää juorujen ja
hassujen juttujen levittämistä journalismin nimissä? (Journalismi
kuulostaa tässä yhteydessä jotenkin juhlalliselta, mutta koska
tässä sen arvoa peräänkuulutetaan, annatte anteeksi
pateettisuuteni.) Ongelma ei ole yksistään siinä, että ns.
tavallinen kansalainen ei ole halukas lukemaan pitkiä ja
asiapitoisia juttuja netistä - eikä kohta suomalaisen musalehdistön
näivettyessä pystyyn printtimediastakaan.
Sitä mukaa kun
musiikista kirjoittaminen on tehty Suomessa taloudellisesti
kannattamattomaksi, on yleinen taso samaa tahtia laskenut. Kehitys
näkyy kyllä tiedonvälitykseen laajemminkin. Jos ainoa peruste
tehdä työnsä perinpohjaisesti on oma ammattimoraali, niin miksipä
vaivautua? Suomen kielen taitamattomuus, perspektiivin
hahmottamiskyvyn ja viitseliäisyyden puute sekä valitettavan usein
myös aukot yleissivistyksessä ovat laskeneet riman niin matalalle,
että harvoin jaksaa enää tuohtua vanhoja standardeja haikaillessa.
Ongelma on kuitenkin
muidenkin kuin rockista ammatikseen kirjoittavien. Jos vähän mutkia
suoristetaan, niin suurin syy rockjournalismin kriisiin on
luonnollisesti se, että kun rockmusiikki ei kosketa enää suuria
massoja, niin miksipä kiinnostaisi siitä kirjoitetut
artikkelitkaan. Se että Juho Juntusen kaltaisia hahmoja osataan
arvostaa yhä suuren yleisön keskuudessa, johtuu myös siitä että
Juntunen kirjoitti parhaat juttunsa aikana, jolloin niillä oli
oikeasti paljon lukijoita. Nyttemmin alan parhaimmat jutut
noteerataan korkeintaan kollegoiden keskuudessa. Kissa se kiitoksella
elää, mutta kun alta on viety jo taloudellinen motiivi, niin
kivahan se olisi edes johonkin syyhyn takertua jatkaessaan alalla.
Niin kauan kuin se edes teoreettisesti on mahdollista.
Ja ihan niin kuin
musiikkibisneksessä ylipäätään, olisi ensiarvoisen tärkeää
pitää huolta niistä, jotka tätä kuolevaa alaa pitävät
pystyssä. Eli musiikkia muodossa tai toisessa ostavat asiakkaat ja
ne, jotka haluavat siitä lukea, muodossa tai toisessa.
Taloudellisesti on tietysti mielekästä houkutella massoja
klikkijournalismin kautta hömpänpömppään, jos ihmiset sellaista
tosiaan haluavat. Mutta uskallan väittää, että
musiikkitoimittajien ulkopuolellakin on vielä niitä musafaneja,
jotka haluavat lukea oikeita musajuttuja. Olisi siis hirmu mukavaa,
että heille sellaisia vielä jossain tarjottaisiin. Siis kunnolla
taustoitettuja ja huolella asiaan paneutuen juttuja, joissa suunvuoro
annetaan sellaisille artisteille, joilla oikeasti vielä jotain
sanottavaa on. Nyt toimitaan niiden ehdoilla, jotka itse asiasta
vitut veisaavat.
Sillä jos media ja
musateollisuus (minua aina naurattaa tämän sanan käyttäminen
Suomesta puhuttaessa) hylkää nekin vähän ihmiset, jotka sitä
pystyssä pitävät, saa lopullisen toivon heittää menemään.
Ja koska
vastakkainasettelun aika on ohi, niin väännetään vielä
rautalangasta, että kyse ei ole siitä etteikö nyt olisi yhtä
hyviä kirjoittajia kuin takavuosina. Tietysti on. Kyse ei olekaan
talentin puutteesta, vaan siitä, että se talentti ei enää tähän
suuntaan vedä. Koska musiikki ei ole median kannalta ensisijaisesti
musiikkia, vaan viihdettä, siitä kirjoittavat viihdetoimittajat eli
ne, joiden kosketuspinta aiheeseen on tyystin toisenlainen kuin
faniuden kautta bisnekseen tulleilla. Silloin ei paljon musiikista
jutuissa puhuta. Eipä sillä, että kaipaisin loppumatonta
jaadijaata siitä mikä kappale on studiossa missäkin järjestyksessä
tehty, mutta tämän rakennemuutoksen äärellä on faktatieto
hävinnyt human interestin tieltä.
Eli innovaatiot
rockista kirjoittamisen eloon herättämiseen ovat enemmän kuin
tervetulleita. Mutta hoidetaan ensin perusasiat kuntoon.
(Epäviralliseksi
loppukaneetiksi voitaisiin tähän kyynisesti vetää sekin
huomio, että koko pohdinta aiheesta on turhaa niin
kauan kuin keskittymisestä ja resurssien jatkuvasta vähenemisestä
johtuen ne harvat olemassaolevat vanhan liiton musiikkimediat
keikkuvat olemassaolonsa reunalla.)
Liekit
oli sytytetty jo perjantaina, mutta itse pääsin tukkoon
rakennettuun Lutakon kaupunginosaan vasta lauantaina, jossa ulkolavan
korkannut SMC Lähiörotat ei varsinaiselle yleisömerelle
esiintynyt. Liekö porukan fanit olleet iltapäiväneljältä vielä
päivätorkuilla. SMC:n patukkapää Junon habitus ainakin kieli
hitaasta heräämisestä, mikä ei toki leveään kestovirneeseen
vaikuttanut. Rutiinimaisesta vedosta ei siis kannata liikaa joukkiota
ruoskia, ja olipa Erä-Koira Raffiin Suomi-Flättiin tainnut
kirjoittaa uudet riimitkin. Tulee olemaan mielenkiintoista, kuinka
Lähiöjyrsijät saavat tuoreen otteensa suomiräppiin säilytettyä
tulevalla kakkospitkäsoitollaan.
Stonertrio
Tombstoned puolestaan petrasi huomattavasti studiotöihinsä nähden,
sillä bändin nimeä kantava debyytti ei vieläkään kuulostaa
keskivertoa kummemmalta. Livenä sen sijaan juureva riffittely ja
puolihuolimaton groove veivät mennessään. Mumistut välispiikit ja
simppeli valoshow täydensivät yhtyeen johdonmukaista esiintymistä,
jossa ei krumeluureja ole tarkoituskaan etsiä. Näin jytärockia on
tarkoituskin vetää! Albumin biisien lisäksi kuultiin
uudelleenjulkaistua demomatskua sekä kauniiksi lopuksi juuri sopivan
juustoinen Wicked Lady -cover Run The Night.
Ghost Brigade soitti aikoinaan ensimmäisen keikkansa Lutakossa ja paljon
on siitä hetkestä muuttunut. Nyt kokoonpanoaan sitten viime näkemän
uusinut bändi on Euroopan-kiertueiden karaistama ammattilaisporukka,
jonka paikka on festareiden isoimmilla lavoilla. Takataskussa on
marraskuun alussa ilmestyvä IV - One With The Storm -albumi,
jota säästellessään Ghost Brigade keskittyi vanhaan, hyväksi
havaittuun biisinippuun. Ja kyllä se tehosikin, sillä kaikki kylmät
väreet eivät selkärangassa johtuneet kalseasta kelistä.
Kun
yhtyeen kotikentällä oltiin, niin osa väestä livahti Ghost
Brigaden jälkeen paikalta lauantaisaunaan. Pakko oli itsekin käydä
hakemassa lisää nuttua niskaan. Takaisin tullessa alueen
ulkopuolella sideshow-ohjelmistosta Relentless napsutteli vauhdikkaan
psychobillynsä viime sointuja.
Mitä
enemmän rokkibändejä keikkatilanteessa näkee, niin yhä useammin
pohtii kuinka paljon lavalla on kulloinkin itse artisti ja koska se
henkilö, joka esittää artistia.
Tällaiset
pohdinnat pompsahtivat taas mieleen tummaa punkrockia soittaneen
INVSN:in paikalle marssittanutta Dennis Lyxzéniä seuratessa.
Miekkonen on totta kai karismaattinen niin kuin pitääkin jos
entisenä punkkarina tulee valituksi Ruotsin seksimmäimmäksi
mieheksi vai mikä viime aikoina tiuhaan siteerattu titteli nyt
kirjaimellisesti mahtoikaan olla. Liikkeet ja välispiikit tuntuivat
ulkoa opitulta aina lavalla olevan bändin musiikkia myöten. Lyxzén
on luonnollisesti lahjakas, sitä itsekään en kehtaa kiistää,
mutta monessako Refusedin jälkeisessä kokoonpanossa on ollut
komeiden raamien sisällä myös kestävää sisältöä?
Muistan
elävästi kuinka itselle uppo-oudosta The Baboon Show´sta tuli uusi
suosikkibändini nähtyäni sen Lutakon Kickstart-tapahtumassa vuonna
2007. Samanlaista shokkihoitoa tarjosi norjalainen Honningbarna,
josta etukäteen ainoa muistikuva oli bändin instrumenttivalikoimaan
kuuluva sello. Bändiä hetken aikaa suu auki seuranneena pää
meinasi räjähtää.
Nuoren
Kauko Röyhkän näköinen juippi huusi ja tempoi ympäri liiteriä.
Välillä yleisön joukkoon katosivat kesken soiton molemmat
kitaristit. Intensiteetti ei laskenut sekunniksikaan. Ei edes silloin
kuin solisti tarttui selloon, jonka käsittely täytti törkeän
pahoinpitelyn tunnusmerkit. Norjankielisistä biiseistä ei tajunnut
muuta kuin vahvan poliittisen latauksen. Parasta Honningbarnassa oli
porukan vilpitön kanssakäyminen yleisönsä kanssa. Myllerrys
lattialla käytiin hymyssä suin ja rokkikeikkojen käytetyimmistäkin
kikoista paistoi läpi vilpittömyys ja sataprosenttinen
osallistuminen. Jopa silloin, kun keikan lopuksi yhtyeen jäsenet
jäivät halailemaan yleisöä.
Jälkeenpäin
orkesteria levytetyssä muodossa kuulleena tajuaa vieläkin paremmin
kuinka tehokkaasti livetilanteessa bändi voi kiristää ja
yksinkertaistaa sanottavaansa. Tuima ja raskas punkrock muuntui
elävässä elämässä simppeliksi garagepunk-tikkaukseksi.
Beastmilkistä
on leivottu kansainvälistä menestyjää eikä ihan syyttä. Mat
McNerneyssa on isotkin massatkin hypnotisoivaa vetovoimaa. Bändin
jylhä postpunkin ja kolossaalisen heavyrockin mikstuura on sekin
oivallista, kun katsotaan kenellä on bluffin lisäksi myös voittoon
vaadittava käsi. Ihan maagiseen lentoon ei Beastmilk settiään
saanut, vaikka pimenevä ilta olisi siihen komeat puitteet
tarjonnutkin. Ehkä livepreesens ei sittenkään kanna vielä aivan
näin isoja areenoita. Aloittakaa siis Climax -albumista,
jolla Beastmilkin maailmankatsomus pääsee todella oikeuksiinsa.
Jäsenten
riiteleminen oikeusistuimissa asti ei ole nostanut legendaarisimman
deathmetalyhtye Entombedin – tai Entombed A.D.:n niin kuin nykyään
kuuluu sanoa - osakkeita. Vihdoin julkaistu Back To The Front-albumi on toki ihan maistuva, mutta ei sillä itsessään ole
juuri muuta arvoa kuin olla huikean jatkumon viimeisin lenkki.
Porukassa
soittaa tätänykyäkin taitavaa väkeä, mutta Lars-Göran Petrovin
show´han koko bändi kitaristi Alex Hellidin otettua hatkat on. LG:n olemus on kyllä verraton: lysyssä vaappuva, turpea solisti näyttää
kuin olisi vähän väliä saamassa vähintään sydänkohtauksen.
Ihan deathmetalin Ozzy Osbourne. Tällä kertaa mies meinasi tukehtua
hiuksiinsa, ei saanut nenästään roikkuvaa räkäjojoa katkeamaan
ja veteli kessua monen biisin välissä kuin henkensä hädässä.
Koko keikan ajan ukko pelleili, irvisteli ja kertoi vitsejä.
Uuden
levyn tarpeesta kertoo sekin, että uusista ralleista soitettiin vain
Waiting For Death. Entombed A.D. on jukeboksi, ei sille voi
mitään. Harvaan soittopeliin vaan on ladattu sellainen materiaali:
Left Hand Path, Revel In Flesh, Living Dead,
Wolverine Blues, Out Of Hand... vain muutamia Liekeissä
kuultuja vetoja mainitakseni.
Eihän
tämäkään keikka orkesterin parhaiden näkemieni joukkoon noussut,
mutta turkasen hyvälle tuulelle sen seuraamisesta eittämättä
tuli. Esitetyt kappaleet ovat niin merkittävä osa tyylilajinsa
historiaa, että hyvä ne on pitää mielessä. Opetetaanhan
kouluissakin vielä matematiikkaa, vaikka tuskin siinäkään on
uusia kaavoja viime vuosina keksitty.
Henkisen
pääesiintyjän jälkeen ei Catharsiksen odottamaani paljon
metallisempi hardcorepunk oikein enää napannut. Tuntui kuin kaikki
instrumentit olisi luukutettu täysillä ja soundi oli sitä myöten
tukossa. Bändi ei varsinaisesti nyansseilla leikittelekään, mutta
olisi se silti ollut kiva saada paremmin mätöstä selvää.
Pitkältä tauolta palannutta Catharsista pidetään yleisesti
amerikkalaisen ruohonjuuritason hardcorepunkin mestarina. Se ei enää
väsyneeseen mielentilaan oikein enää mahtunut, kun biisit olivat
samaa muussia ja välispiikkien palopuheissa oli vahva yliyrittämisen
maku.
Lutakon
vaihtoehtorockiin, punkiin ja metalliin (ja nykyään myös
hiphopiin) keskittyneet Lutakko Liekeissä- ja takavuosina myös
Kickstart -sisäfestivaalit ovat aina olleet omia suosikkejani
loppukesän tapahtumakartalla. Kantaa ei ollut syytä muuttaa
nytkään. Jelmun toiminta on elävän musiikin yhdistysten aatelia
ja Lutakossa on aina hyvä fiilis. Se on varmasti kovan työn ja
näkemyksen ansiota, mutta jotenkin olen aina halunnut uskoa, että
myös henkimaailman hommilla on osuutta asiaan.
Pari vuotta sitten käpälään tarttui arviohukissa Kotkan seudulla majailevan Demonic Death JudgenSkygods -albumi. Vanha suosikkistaili stoner rock oli jo alkanut vuosien mittaan kyllästyttää ja sludgea en ollut koskaan osannut kunnolla fanittaakaan. Mutta sitten tuli itselle aiemmin tuntematon pumppu ja romutti molemmat luulot. Ilolla ei ollut rajoja, kun fiilistelin bändin hiukka jykevää soundia.
Myöhemmin DDJ tuli nähtyä keikalla ja tutustuttua myös varhaistuotantoon eikä mielipidettä tarvinnut muuttaa, vaikka juuri Skygods on nimenomaan yhtyeen kovin saavutus.
Viime ajat bändi on tuntunut olevan hissuksiin, joten piti tarkistaa mitä DDJ:n leirissä puuhataan ja samallahan sitä utelee muutakin olennaista dataa. Laulaja Jaakko Heinonen ystävällisesti vastaa.
Musiikkinne tärkeimmät elementit
ovat mielestäni groove ja raskaus – näettekö ne itse olennaisimmiksi ja onko jompikumpi
niistä (tai joku muu ulottuvuus) tärkein biiseissänne vaadittava asia?
- Tottakai groove ja raskaus ovat
olennainen osa tätä bändiä. En tiedä onko jompikumpi tärkeämpi, mutta molempia on oltava
jotta ollaan tämän bändin toiminnan ytimessä. Jos jotain näiden kahden asian
ulkopuolelta haluaa nostaa esiin niin yllätyksellisyys. Biisien
sisällä voi tapahtua mitä tahansa, se pitää biisit
mielenkiintoisina kuulijalle ja soittajalle.
Olitte keväällä Red Fangin
lämppärinä, mikä ainakin periaatteessa toi teille lisää potentiaalisia kuulijoita.
Tarkoittaako se sitä myös käytännössä? Millaisia fiiliksiä
nämä keikat muuten herättivät?
- Toki tavoitimme varmasti paljon
kuulijoita ketkä muuten eivät ehkä meistä olleet aikaisemmin tietoisia ja saattoivat
ottaa meidät ns. korvan taakse ja seurailla meitä jatkossa tarkemmalla silmällä.
Kyseisten keikkojen mahdolliset positiiviset vaikutukset näkyvät sitten ensi kerralla kun
saavumme samaisiin kaupunkeihin ilman ameriikkalaista vetoapua.
- Keikoista jäi erittäin positiiviset
tunnelmat. Monta hienoa iltaa, hienoja miehiä ja a-luokkaisen kova pändi tämä Red Fang.
Teillä on vuosia bändihistoriaa
(Total Devastation, Kaihoro jne.) myös takanapäin. Onko DDJ se kunnianhimoisin bändi tähän mennessä vai ollaanko tähän
tultu sattuman ja ajautumisen kautta?
- En sanoisi että olemme erityisen
kunnianhimoisia. Ja ehdottomasti matkalla on ollut monta sattumaa ja käännettä eikä
todellakaan mitään suunnitelmallista maailmanvalloitusagendaa. Meillä kaikilla on edelleen muitakin
projekteja ja näkisin että kaikkia tehdään puhtaasti soittamisen ilosta eikä toiminta ole
erityisen tavotteellista.
Skygodsista on jo aikaa – ollaanko mahdollista uutta materiaalia julkaisemassa lähitulevaisuudessa?
Onko muita tuoreita uutisia kerrottavana?
- Soittajavaihdokset ovat hieman
jarruttaneet uuden materiaalin syntyä ja täten ihan lähitulevaisuudessa ei julkaisuja ole
tiedossa. Uusia biisejä ja riffejä on kyllä jo reenikämpällä kuultu mutta studiota
ei olla vielä varaamassa.
Kaikki levynne
on julkaistu enemmän tai vähemmän pienillä yhtiöillä. Onko se
jo hyväksytty
käytäntö vai näetkö teillä olevan mahdollisuuksia isompiin,
jopa kansainvälisiinkin
kuvioihin? Teidänkin edustamalla musiikinlajilla on olemassa myös
jos ei nyt kaupallinen
ulottuvuus, niin ainakin metallin saralla näkyvät markkinat.
- Pienemmät yhtiöt mahdollistavat
narujen pysymisen omissa käsissä. Se on
ehdottoman hyvä asia. Jos joku isompi
yhtiöt meidät haluaisi niin tuskin siitä
kieltäydyttäisiin, mutta en näe sitä
mitenkään pakollisena ja oleellisena. Totta on että meidän tyyppinen musiikki on nostanut
päätään ja keikat vetävät hyvin yleisöä.
Kysymys on kuluneisuudessaan tylsin
ikinä, mutta koska teidänkin edustama genre on jo niin laaja ja saanut vaikutteita
useammasta suunnasta, niin se lienee siitäkin huolimatta paikallaan. Eli mitkä
koette itse tärkeimmiksi musiikillisiksi inspiraation lähteiksi DDJ:n tyylin valinnassa
ja muovautumisessa?
- Omalta osaltani klassiset
sludge/doom/stoner bändit toimivat suurena vaikuttajana bändin alkuaikoina. Ja toimivat edelleen. Iron
Monkey, EyeHateGod ja Electric Wizard ovat niitä tärkeimpiä nimiä
joita voisin nostaa esiin. Unohtamatta muita klassisia kuten Black
Sabbath, Led Zeppelin ja ZZ Top. Myös erinäiset elokuvasoundtrackit
ovat olleet vaikuttava tekijä varsinkin viimeisinä vuosina.
Kuinka paljon te koette edes
edustavanne jotakin genreä? Onko fanien rajoittuneesti musiikkiin suhtautuminen bändille
etu vai haitta? Määrittelee teidät nyt sludgeksi, stoneriksi tai yleisimmin metalliksi, niin toistaiseksi se kuitenkin on ollut aika marginaalista musiikkia. Onko teillä
käyty bändin sisällä käyty keskustelua musiikin kehittämiseksi jos ei nyt tosiaan
kaupallisemmaksi, mutta laajemman kansanosan makuun sopivammaksi? Jos vertaa Skygodsia
vanhempaan materiaaliin, niin tietynlaista ilmavuutta siellä on verrattuna aiempiin
levyihin. Ja pitääkö musiikin kehittämisen – miten sen haluaakin määritellä – olla
itseisarvo tai tavoite sinänsä?
- En koe edustavani varsinaisesti
mitään genreä mutta jos meidät täytyy lokeroida niin laitetaan sitten sinne
sludge-osastolle. Toki jonkinlainen lokerointi on tässä bändien
loputtomassa virrassa paikallaan, että ihmisillä on jotain käryä
minkä tyyppistä tavaraa se DDJ tuuttaa.
- En muista että olisimme koskaan sen
kummemmin keskustelleet siitä mitä tehdään, soitetaan tai
sävelletään. Aluksi päätettiin että tehdään pilvipäille
säröistä surinaa ja sillä tiellä ollaan edelleen. Materiaali on
ehkä iän myötä muuttunut ilmavammaksi ihan luontaisen kehityksen
kautta. Nyt kun sävellysvastuuta on uusilla miehillä onkin
mielenkiintoista nähdä mitä seuraavaksi julkaistaan. Luontainen
kehitys on kaiken a ja o. Pakonomainen tarve koko ajan ylittää
itseään tai kehittyä johonkin suuntaan kuulostaa minusta
vieraalta. Tehdään aina sitä mikä sillä hetkellä tuntuu
oikealta,
välittämättä siitä mitä ihmiset
odottavat tai mitä "genreä" me edustetaan.
Kun jäljitin mainion Seekrets-yhtyeen vaiheita, tuli vastaan hyvinkin kiintoisaa
garagerockia julkaissut Mono Mono Records. Jo teoriatasolla kaikki
vaikutti lupaavalta: maltillinen julkaisutahti, luotettava
tyylillinen linjanveto, formaatit seitsemän tuuman vinyyli sekä
kasetti ja kiinnostavat yhtyeet. Ja uppista: muutaman mutkan kautta
käpälässä on labelin koko tuotanto!
The Toxicsista oli
viidakkorumpu paukuttanut häiriintyneen autotallipunkin ilosanomaa
jo aiemmin. Livenä kuulemma hyvinkin arvaamattoman trion ulosanti
oli odotetun alkukantaista. Neljän biisin kassulla ei tarttumapintaa
liiemmin käteen anneta, liekö ollut tarkoituskaan. Toistaiseksi
meikäläisen muistikirjoihin yhtye varustetaan merkinnällä
”seurataan tilanteen kehitystä”. Joko kolmikko hyytyy
rimputtelemaan keskenään tai sitten joko skarppaamalla tai sitten
viimeisetkin estot hylkäämällä saa aikaan jotain
merkityksellisempää. Nyt energiataso tahtoo karata biisien
ulkopuolelle.
Sen sijaan toisen
kasettijulkaisun, Charm Bagsin Rock´n´Roll Spiritin edessä olen
tyystin aseeton. Mimmitrio on aloitellut soittohommat jo muissa
yhteyksissä, joten nyt ei tarvitse enää oppirahoja maksella muiden
kuullen. Charm Bagsin viehätysvoima on siinä pyhässä yhteydessä,
johon kuuluu naiivit popsävyt, mutkat suoristava soitto ja sopiviksi
annoksiksi pilkottu räyhäkkyys. Seitsemään raitaan mahtuu sekä
hellyyttäviä poppiksia että huimaa vauhtia kaahaavia
garagepyrähdyksiä. Silti niitä voi arvottaa ihan itsenäisinä
biiseinä eikä väkisin survoa omiin genrelokeroihinsa.
Hillittömimmillään Charm Bagsissa on jotain samaa viehätysvoimaa
kuin japanilaisten garagetyttöbändien estottomassa paukutuksessa.
Naiivius ja aggressiivisuus eivät sulje ominaisuuksina toisiaan
pois.
Nivaskan suurin
suosikki taitaa silti olla First Timesin levy-yhtiölleen nimellään
kumartava Mono Mono Ep. Combat Rock Industryn julkaisema debyytti-ep
tuli mainioksi todistettua, mutta saman puulaakin pukkaama One Time
Thing ehti solahtaa ohi. Mono Monon kuuleminen osoittaa missaamisen
vakavaksi erehdykseksi. Yhtyeen riuska ote viittaa punkrockiin, mutta
melodiataju on niin pistämätön, että kai tätä power popiksikin
saa luvalla kuvailla. Biiseissä on noudatettu sitä hyvää
periaatetta, että tutulta saa kuulostaa, kunhan ei suoraan mistään
nyysi. Tai jää kiinni. Matsku on ensiluokkaisia ja popnörteillekin
uskottavia sikäli, että yhtä hyvin nämä rallit olisi voitu
julkaista koska tahansa viimeisen 35 vuoden aikana. Tärkeintä tässä
on tietysti silti, kuinka hyvälle mielelle tätä kuuntelemalla
tulee. Tämän hetken parasta kuuntelumusiikkia siis.
Itselle puhtaimmalta
pöydältä sävelensä tarjoaa The Cattle Thieves. Jossain countryn,
punkrockin ja crooner-estetiikan välimaastosta tallusteleva yhtye on
ehkä liikaa Amerikkaa intensiivisimpään tehokuunteluun ja
biisiorientoitunut lähtökohtani ehkä vähän hankaloittaa uljasta
fiilistä maalaavan bändin diggailua. Totuuden nimissä en keksi
bändistä kyllä yhtään mitään negatiivistakaan sanottavaa ja
solistin miehekästä mahtailua voisi annostella jatkossa
isommallakin kauhalla. Ralleista parhaiten tipahtaa vahvoja viboja
Seedsin Pushin´ Too Hard -psykegarageklassikosta pyörittävä
Laurel Canyon.
Olkaatten siis
ystävällisiä ja valitkaa oman makunne mukaan näistä suosikkinne.
Ei tarvitse pelkästään tukemisen vuoksi rahojaan sijoittaa, sillä
näissä kaupoissa eniten voittaa kuulija. Yhteyttä Mono Monon ystävälliseen henkilökuntaan voi ottaa vaikka täältä.