keskiviikko 1. huhtikuuta 2015

Riman alta ja ohi maalin: Korvaamatonta paskaa

Onhan siinä jotain huolestuttavaa. Tämä kokoelmalevy on kuin juuri minun makuuni räätälöity. Kuinka paljon olenkaan saanut revittyä riemua paskasta musiikista ja tässä sitä olisi oikein kaksi cd:llistä! Ja kuinka monta uutta oikeasti kovaa tulokasta tai vanhaa, aiemmin tuntematonta klassikkoa olisinkaan tämän koosteen kuuntelemiseen käytetyn ajan puitteissa kuullut? Sellaista ihan tosissaan hyvää musiikkia, jonka kuuntelemiseen ei tahdo vuorokauden tunnit riittää. Toisaalta, vastaus piilee yllä. Elämänilooni näillä ohilaukauksilla on ollut huomattava merkitys.

Riman alta ja ohi maalin sisältää roppakaudella jo omasta hyllystä löytyviä alan merkkiteoksia sekä lukemattomista YouTube -luupeista tuttuja tulkintoja. Olen silti vakaasti sitä mieltä, että nämä sävelmät on hyvä olla myös tällaisessa muodossa, vaikka niillä perhesopua vähentävä vaikutus voi toisinaan ollakin. Sitä paitsi paskan hamstraaja on aina mielissään lisäinfosta, jota kokoelman toimittaja Juha Rantala artisti- ja kappaletiedoissa levyn kansivihkossa jakaa.

Ja löytyyhän kansista kosolti itselle uuttakin äimisteltävää. Riemukkaammasta päästä ovat aidolta rokkimummolta kuulostavan Helga Väänäsen Bill Haley -luenta Tunnista toiseen, joka pistää rytmitajun villisti ns. nextille levelille sekä nimestään ja äänestään huolimatta iskelmätipu Einarin (esiintyy linkissä omalla nimellään) Tangatyttö, joka puolestaan antaa aivan uutta ulottuvuutta nk. seksi-iskelmän genrelle. Miten tällaiset ovat voineet mennäkään minulta ohi? Myös charmantisti nimetyn Pentti Puntti Bandin Rämpällään jaksaa naurattaa ääneen yhä uudelleen ja uudelleen.

Maailman tappiin saakka voi analysoida olisivatko kaikki esitykset tällä levyllä, jos artisti ei olisi muusta julkisuudesta tuttu. Esimerkiksi Kari Salmelaisen Tahdon olla sun napakymppis on sävellyksenä hyvinkin kelpo suomi-iskelmä villeine latinovaikutteineen. Toisessa äärilaidasta tojottaa alan ehdoton klassikko eli Ringa Ropon ja Tuija Helanderin Juokse pois, jonka esiin kaivaminen lähentelee jo kiusaamista. Niin huono se on. Mutta niin paljon iloa näistä esityksistä koituu, että sellaisen vakavissaan väittäminen olisi vähintäänkin hurskastelua.

Huomio kiinnittyy myös sellaiseen sinänsä merkityksettömään yksityiskohtaan, että ilmeisesti Rocket Recordsille siirtyneiden oikeuksien takia edesmenneen Satsangan katalookista on kokoelmalle naarattu suhteessa aika paljon käppäistä käännösiskelmää. Mutta paikkansa nekin puolustavat. Hyvässä tai pahassa, se riippuu ihan kuulijasta.Ylipäätään raskaan sarjan harrastajalle osa materiaalista on niin tuttua, että kuuntelulle ei enää tunnu löytyvän tarvetta, mutta esimerkiksi Emilian, Lenin ja Tuijamarian päivittäminen compact disc -aikaan lämmittää mieltä kovasti.

Ja onhan tämä julkaisu ehdoton kulttuuriteko. Paskan musiikin harrastuksen aloittelijoille kyseessä on vankka perusteos. Levyn nouseminen Suomen viralliselle albumilistalle kertoo sekin jotain julkaisun tarpeellisuudesta.

***

Niin lähellä sydäntä Riman alta ja ohi maalin (alaotsikoltaan Suomi-iskelmän hurjimmat harhalaakit) on, että oli vähintäänkin pakko jututtaa julkaisun taustalla olevaa Juha Rantalaa aiheesta.

Ensinnä hän haluaa korostaa huonon ja hyvän paskan musiikin eroja. Esimerkiksi ensimmäisestä hän nostaa Mamban, jonka kuuntelemisessa ei nauru totisesti paljon maitakaan.
- En ymmärrä, että miten sen parissa voi kukaan  elämäänsä tuhlata. Sitten on taas erikseen viihdyttävä paska musiikki, jota kansainvälisistä tähdistä edustaa esimerkiksi Mrs. Miller tai Suomessa vaikka Helga Väänänen. Näitä artisteja on riemu kuunnella ja se tuo elämään iloa. Paskan musiikin viehätys on siinä, että sen kohdalla yleensä näemme vilpitöntä yrittämistä ilman todellisia edellytyksiä suoriutua tehtävästä.
- Esimerkiksi Helga Väänäsen kohdalla se villakoiran ydin on siinä rytmissä pysymättömyydessä. Jos Helga olisi laulanut levyttämänsä kappaleet tahdilleen, olisi se tuotanto ollut pelkästään b-luokan iskelmää. Eli huonoa, koska Helgan ääniala on sangen rajallinen. On hienoa, että Helga Väänänen uskalsi toteuttaa unelmansa. Minun asteikollani Helga Väänänen edustaa hyvää huonoa musiikkia kun taas vaikka Helka Hynninen edustaa ainoastaan huonoa huonoa musiikkia.

Rantalan pyörittämän Rocket Recordsin katalookissa on paljon muutakin arkistoihin hautautunutta tai muuten suurelta yleisöltä unohtunutta musiikkia. Hölmömpikin ymmärtää, ettei esimerkiksi tämän kokoelman ensisijaisena tarkoituksena ole menestyä kaupallisesti. Yllättäviäkin motiiveja Rocketin julkaisutoimintaan sen sijaan löytyy.
- Levyjen julkaisemisen suola on siinä, että onnistuu järkyttämään ahdasmielisiä ihmisiä. Esimerkiksi paljon progelevyjä julkaisseena nautin suunnattomasti siitä, kun pitkän progeputken jälkeen katalogissa ilmestyy jotain hömppämusiikkia ja sitten joku fanaattinen progediggari lähettää tuhottoman pitkiä vuodatusviestejä siitä, että miksi Rocket julkaisee tuollaista paskaa.
- Jokainen levy-yhtiöhän harjoittaa kaupallista toimintaa sillä hetkellä, kun tuote on saatettu markkinoille. Ja jokainen levy-yhtiö myös toivoo julkaisujen olevan mahdollisimman kaupallisia, paljon myyviä. Mitä Rocketin julkaisujen kaupallisuuteen tulee, niin joskus alkuaikoina yritin rakentaa julkaisuille jotain myyntiennusteita, mutta ne menivät pahemmin pieleen kuin Talvivaaran tuotantotavoitteet. Totesin siis, että parempi unohtaa julkaisukohtaiset  tavoitteet ja pyrkiä rakentamaan katalogikokonaisuutta niillä resursseilla kuin mitä kulloinkin on käytössä.

Rantalaa itseään paskassa musiikissa kiehtoo levynkeräilijän ominaisuudessa löytämisen riemu. Nykyään kaiken ollessa helpommin saatavilla sekin ilo on vähentymään päin. Hän myös muistuttaa, että tahattoman ja tarkoitushakuisen koomisuuden välillä on eroja.
- Vähemmän naurattaa tämä ns. huumorimusiikin genre. Sehän on Suomessa ihan tuskastuttavaa kuunneltavaa ja väkisinväännettyä. Joku Simo Salminen kovan luokan lyriikoineen on tässä tietenkin poikkeus.

Tunnistavatko artistit yleensä itse esitystensä laadun? Onko sinulla kokemusta tai tietoa miten esiintyjät ovat suhtautuneet kyseenalaiseen kunniaan esiintyä tällaisella julkaisulla?
- Kokemukseni mukaan pitkän linjan ammattilaiset osaavat kyllä suhtautua tekemisiinsä tarvittaessa huumorillakin ja kunnioittavat myös tällaista lähestymistapaa kokoelman toimittamisessa. Toisaalta minun on helppo uskoa, että vaikkapa jollekin Timo T.A. Mikkoselle joutuminen mukaan tällaiselle kokoelmalle on aivan käsittämätöntä. Onhan hän epäilemättä Suomen Frank Sinatra ja Jumalan lahja kansakunnalle. Täytyy myös muistuttaa, että kokoelmalle mukaan pääseminen tai joutuminen ei ole missään nimessä osoitus ammattitaidottomuudesta. Kokoelman artisteista esimerkiksi Seija Simola ja Tapani Kansa ovat omassa sarjassaan ihan ykköstason laulajia, mutta levytysohjelmisto on ajoittain ollut kyllä sitä luokkaa, että he ovat ansainneet paikkansa tälläkin kokoelmalla.

Olet rajannut kokoelman esitykset tiettyyn päättymisvuoteen. Näetkö että tällaisen kokoelman tekeminen olisi edes mahdollista sitä myöhemmästä materiaalista? Nykyäänhän tehdään myös tarkoituksella huonoa ja aikaansa kestämätöntä musiikkia.
- Aiempaan vastaukseeni viitaten, huono musiikki ei ole sama asia kuin viihdyttävä paska musiikki. Minäkin osaisin tehdä huonoa musiikkia, mutta sillä ei olisi mitään arvoa millään kriteerillä. Se soopa, jota formaattiradiot tänä päivänä tuuttaavat ulos, ei ole missään määrin viihdyttävää. Ja toisaalta, sitä julkaistaan ihan kylliksi ilman, että Rocket Recordsin täytyy sitä soppaa mennä enää hämmentämään.

Monia kokoelman esiintyjiä leimaa tahaton komiikka. Onko siis omanarvontunto esteenä tällaisten julkaisujen yleistymiselle? Vain Poko on julkaissut avoimesti omia ohilyöntejään ja kömpelöitä suomikäännöksiä on esitellyt myös kaksi Mikä fiilis -kokoelmaa. Toisaalta, kaivataanko tämän enempää tällaista tavaraa esille?
- Ei pidä unohtaa myöskään Sonyn julkaisemia Armottomat-kokoelmia, joita tosin vaivaa liiallinen painottuminen tahallisesti huumorilla tehtyyn musiikkiin. Luulen, että se suurin este tällaisten julkaisujen teolle on ollut levy-yhtiöiden päässä. Kokoelmia halutaan tehdä liiaksi sillä linjalla, että valitaan mukaan niitä kaikkien tuntemia ajattomia klassikoita. Mutta silloin lopputuloksena on se, että samoja kappaleita julkaistaan eri biisijärjestyksellä vuodesta toiseen.