sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Salaviisasta vittuilua - Polarin Sieppari ja suomalaisen harmauden kauneus

Polarin Sieppari ei onneksi jäänyt pelkästään paikalliseksi suuruudeksi, vaan bändi löysi ymmärtäviä korvia laajemmaltakin säteeltä. Pitkällisen odottelun jälkeen yhtye on nyt saanut väkerrettyä kasaan toisen albuminsa Koisjärven Disko. Vieläpä selvästi debyyttiä Let's Euse paremman, joka sekin ilmestyessään jumittui cd-soittimeen pesään.

Ollaan edelleen tilanteessa, jossa kirjoittaja saattaa taustansa vuoksi olla hieman jäävi yrittäessään väkisin vakuuttaa kanssaihmiset ymmärtämään Siepparin hienous. Siinä missä esikoisalbumilla tutkittiin sielunmaisemaa yhteisen pikkukaupungin kontekstissa, on nyt maantieteellinen perspektiivi laajentunut. Tarkkanäköisyys on silti säilynyt. Esimerkiksi Koijärvi täyteen betonia -kappaleen hienous - ja etenkin sen avauslaini - aukeaa paremmin jos on itse haistellut etelähämäläisten taajamien umpimielistä tunnelmaa, jonka odööri tuoksuu teiniraskauksilta, pitkäaikaistyöttömyydeltä, itseensä käpertyneeltä apatialta ja kaikkiin tuntemattomiin kohdistuvalta vihamielisyydeltä.


Bändin linja on entisestäänkin tiivistynyt lämpimän vittumaisen huumorin, nostalgian sekä melodian ja voiman muodostaman liiton varaan. Sen Sieppari hallitsee ensiluokkaisesti ja Koisjärven Disko hyötyy tietysti vielä siitäkin, että debyyttiin verrattuna muutamat renkutukset ovat korvautuneet täysipainoisemmilla sävellyksillä.

Polarin Sieppari saa yksinkertaisten koukkujen kylvämisen kuulostamaan helpolta. Kertosäkeet uppoavat laakista päähän ja myös pysyvät siellä. 80-luvun uudesta aallosta jalostettua melodiatajua on harvemmin saatu päivitettyä oman genrensä ulkopuolelle yhtä vaivattomasti. Missään tiukasti määritellyn boksin sisällä omassa navanhajussaan ei tässä nysvätä. Vieläkin enemmän ihailen tekstien kokonaisvaltaisen linjakasta maailmankuvaa. Kappaleiden tarinoissa on salakavalaa viisautta, oli se sitten puettu suoraan menneiden muisteluun, erobiiseihin tai rehvakkaisiin huudatuksiin.

Polarin Sieppari ei ole ennenkään jumittunut punk-, rock- eikä ainakaan punk rock -bändiksi ja Koisjärven Diskolla skaala on luontaisesti laajentunut. Avaruusromua- ja Nuori Alho -kappaleilla sovitukset poikkeavat selvimmin totutusta. Kokonaisuutena levy kantaa tiiviin mittansa ja uskon, että parhaissa vedoissa on jälleen vuosia kestävää kaarta. Ainoat kauneusvirheet ovat Avaruusromua-biisin kertosäkeen mystisen kömpelö laulumelodia ja Sohoon-baarioodin sama kikkavitonen ensilevyn Aika pysähtyy -rallin kanssa. Kelpo paloja molemmat muuten toki nekin.



keskiviikko 30. marraskuuta 2016

MÄSÄ - Kylähulluuden riemua

Olen taipuvainen jahkaamiseen ja tekemättömien asioiden turhanpäiväiseen harmitteluun. Paljon siitä on joutavaa pösilöintiä, mutta Mäsä-yhtyeen missaaminen kesällä 2016 Jättömaa-festivaaleilla kismittää vieläkin. Paljon ymmärsin vasta jälkeenpäin. Oli olevinaan kiire johonkin muualle, vaikka lavaperformanssi näyttikin houkuttelevalta.

Lohtua on tarjonnut tiiviisti fanitetut Iisalmen serkku- ja Sekaisin Makista -videot ja nyt käpälään saatu kahdeksan biisin Mä & Sä -niminen albumi.

Levyn ulkoasun takia ei tuotetta olisi satunnaisesti välttämättä mistään poiminut ja etenkin biisinnimien puuttuminen kansista hankaloittaa perehtymistä (nimet oli kirjoitettu toki digipakin suojamuoviin...). Mutta pikkuvikojahan nämä, helppo korjata. Itse levy kuulostaa juuri niin riemukkaan kaoottiselta mitä jo otaksuinkin.

Jo kuullut nettihitit ovat odotetusti levyn parhainta antia, mutta ihan vailla yllätyksiä ei tarvitse Mäsään tarkemmin perehtyä. Mä & Sä -kappale kellottaa viisi ja puoli minuuttia ja holtittomaksi psykedeliaksi homma repeää useampaankin otteeseen, etenkin päätösraidassa Pelleparkki.



Toimintaa leimaa tarkoituksellinen överiksi vetäminen. Biiseissä on parhaimmillaan hienoja melodioita, tarttuvuutta lahjattomimmille jakaa ja rohkeaa heittäytymistä. Silti laulu on pahimmillaan riipivää huutoa ja soundien perusteella levy kuulostaisi tallennetun viemärissä. Näiden muotoseikkojen kritisoiminen tosin ohittaisi koko yhtyeen konseptin - Mäsä on oikeastikin sukua Sleepy Sleepersin kaltaiselle karnevalistiselle remellykselle. Monessa kohtaa päällimmäisenä instrumenttina kopisee perkussiot ja touhussa on vahva anarkian tai ainakin tervehenkinen piittaamattomuuden tuntu.

Vaikea sanoa, menettäisikö Mäsä ominaishulluutensa, jos se ryhtyisi "oikeaksi bändiksi". Pelkäksi punkiksi Mäsällä on aivan liikaa biisinkirjoitustaitoa. Litku Klemetti - yksi Mäsän laulavista jäsenistä - on soolona ja Tuntematon numero -yhtyeensä kanssa jo lahjakkuutensa tällä saralla osoittanutkin.

Nämä rallit on julkaistu cd:n lisäksi myös kasettina sekä digitaalisessa muodossa.

(Ja onhan tuo Sekaisin Makista edelleen ihana. Aikakoneen Veralle omistettu laulu tuo 90-luvun mieleen yhtä hyvällä tavalla kuin Beverly Hills, 90210 -sarjan uusinnat.)




sunnuntai 9. lokakuuta 2016

Riittävästi tolkkua, paljon inhimillisyyttä - Ehkä on ihailtavan pösilö

Pakko myöntää, mutta pidin Ehkä-bändistä jo ennen kuin olin edes ehtinyt kuunnella sen ensimmäistä julkaisua, viiden biisin ep:tä Työttömän yövuoro. Saatekirjeen maanläheinen itseironia ja musiikkiympäristön vaivihkainen nälviminen naurattivat ääneen. Kannessa lukee "keksittiin kaikki laulut ite", mikä kierrättää hellyttävää maallikkoasennetta musiikkitouhujen helppouteen. Toisaalta se osuu myös maaliinsa. Ehkän kappaleet olisivat monille pelkkiä runkoja, joten säveltämisestä puhuminen olisi vähän liian juhlallista.

Vaisto osui oikeaan, sillä pidin Kaisan ja Jannen muodostaman duo ilmaisusta ja biisien lakonisesta tulkinnasta. Näppäryys ja arkipäiväinen koskettavuus harvoin kohtaavat yhtä nätisti kuin Työttömän yövuorolla.

Jo kesällä taisi ilmestyä Ehkän tuorein julkaisu, joka sekin on niin yhtyeen näköinen, että taas hymyilyttää. Neljän vedon ep on siis kesäsinkku ja joululevy samassa paketissa. Ihailtavan pösilö idea! Puolet biiseistä siis hehkuu helteistä kesäfiilistä, kun jälkimmäiset kappaleet siirtyvät syksyn skipaten suoraan pakkasiin.



Kesti kauan ennen kuin tajusin, että kuvioihin oli instrumenttipuolelle ilmaantunut myös rummut. Sovitukset ovat edelleen vailla turhia koristelua, huikea melodiataju ja siellä täällä puhalletut melodikat ja nokkahuilut ovat aivan tarpeeksi. Tai niin kuin yhtye itse hyvin kuvailee: "Jonkinlainen tolkun saaminen olis suotavaa, mutta ei välttämättä helppoa. Satuja ympäröi varsin oivalliset melodiat ja aivan riittävä soitto."

Ehkän pohjimmaisessa ideassa on jotain puhdasta ja määrittelemätöntä. Veikkaisin inhimillisyyttä ja aitoutta. On vaikea selittää mikä musiikissa konkreettisesti viehättää. Paitsi sanoitukset. Niiden (välillä ehkä tarkoitushakuinenkin) kikkailu ja oivaltavat havainnot tuovat mieleen niin Juicen, Leevi & The Leavingsin kuin Noitalinna Huraan. Toisaalta, kaksikko itse on jälleen totuuden äärellä, kun se kaivaa nykynimistä verrokeikseen esimerkiksi Sur-rurin ja Särkyneet. Kummaltakaan se ei silti lopulta kuulosta.

Tältä kummalliselta levyltä parhaiten jäi kupoliin jumiin Talvi Talvikin kanssa ja sen karu opetus "Elämä häviää aina lopulta kuitenkin".

sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Juuso Paaso - Tee-se-itse-taistelija sooloilee

Juuso Paaso on aktiivinen jannu, monessa yhteydessä vastaan tullut puuhamies. Hänet tunnetaan suomalaisen pienlehtikulttuurin arkistomaakarina, mutta viime vuosina esillä ovat olleet enemmän musahommat. Mustien Kalsarien esikoisseiska hurmasi mieleenjäävästi ja itselle miehen hurmoksellinen sooloiluspektaakkeli Hulda Huiman riveissä tämän vuoden Jättömaa-festivaaleilla Kouvolassa pureutui ikuisesti verkkokalvoille.

Kesällä käpälään kulkeutui miekkosen soolokasetti Vorriori, jolla hän Laiha lohtu -orkesterinsa kanssa esittää albumillisen verran omaa tuotantoaan poislukien kaksi obskuuria coveria yhtyeiltä Pertsa & Väärä osoite ja Sabotaasi. Ihan kokonaan materiaali ei ole A1-luokkaa, mutta parhaimmillaan aseistariisuvaa lauluntekijyyden ydinmehua.

Pidän erityisesti Paason asenteesta. Miehen laulu on nätisti sanottuna huojuvaa eikä tosiaan solju vuoripuron lailla. Se ei silti estä häntä rakentamasta kappaleita juuri huisin nättien laulumelodioiden varaan. Sysmän ja Kotimatkan kaltaisia ikinäppäriä poplaulelmia kuunnellessa tuntuu käsittämättömältä, että ne toistaiseksi jäävät näin pienilevikkisten julkaisujen aarteiksi.



Petri Alanko (Talmud Beach) ja Kalevi Suopursu (Jukka Nousiaisen yhtye) säestävät Paasoa vähäeleisesti mitä nyt halpisurut tahtovat vallata äänimaisemaa. Sovitusten naiivius on kaksiteräinen miekka, sillä on siinä kintaalla, ettei homma luiskahda tykkänään pimpelipompeliksi. On silti tärkeää, että kasetilla soittaa bändi, sillä yhden miehen virityksenä biisit jäisivät raakileimmiksi kuin mitä ne todellisuudessa ovat.

Itse kappaleissa ei ole vitsivaaraa, sillä niiden vilpittömyys ja järkähtämätön omakohtaisuus tulevat kyllä ilmi. Parhaimmillaan Paaso pääsee jopa Kollaa Kestään tasolle, kun vaappuva tulkinta yhdistyy yksinkertaisiin mutta epätavallisiin melodiakulkuihin luonnollisella vaivattomuudella. Musiikillisesti Vorriori (nimeä olisi voinut miettiä toisenkin kerran) ei siis millään muotoa apinoi tahallista varhaispunkin kankeutta ja uuden aallon ankeutta.

Viimeksi Juuso Paasosta kuullessani vireillä oli ukeleleprojekti...