Jos tämä kirjoitus julkaistaisiin
jollain muulla foorumilla kuin virkaheitto musiikkijournalistin
blogissa, niin ennakkosensuuri olisi hyökännyt väliin, kun jo
toisen kerran pureudutaan lähipiiriin kuuluvan Joteskii Groteskii
-yhtiön julkaisuun. Mutta minkäs teet, kun käsillä on suuren
vaikutuksen tehnyt, ihanan kotikutoinen musiikkiesitys.
Konsepti on itsevarmuudessaan loistava.
Säveltää nyt seiskatuumaiselle neljä kappaletta Eino Leinon
tekstejä uudestaan, kun kansallistaiteilija Loiri on tehnyt
kokonaisen levysarjan aiheesta ja päässyt samalla eroon pelkästä
humpuukimaakarin tittelistä. Maine joka on kantanut artistin
viihdetöistä ja henkilökohtaisesta pöljäilyistä huolimatta
kymmeniä vuosia. Totuus on kuitenkin se, että tämän kirjoituksen
aiheena oleva Nicolas Kivilinna ei ollut edes tietoinen näistä
julkaisuista. Sitäkin joku voi pitää pöyristyttävänä. Mutta
kuten tiedämme, oikeasti kestäviä elämyksiä (jos nyt yritetään
välttää sitä taide -sanan käyttöä) syntyy useimmiten vain
silloin, kun artisti itse kokee luovansa jotain uutta ja omaa
ympäristöstä huolimatta. Ja tässä on käynyt juuri niin.
Kansien niukasta informaatiosta
päätellen nuoriherra Kivilinna on tehnyt kaiken alusta loppuun
itse, vaikka yhtyekin proggiksen ympärillä ymmärtääkseni on. Oli
miten oli, kuulostaa häkellyttävältä kuinka rikkaita sovituksia
lauluille on tehty. Mä metsän polkua kuljen -kappaleen
torvisovitus vetää täysin jalat alta, kun levyn äänimaailma on
muuten niin lyyrinen ja vahvasti pelkän laulun ja kielisoitinten
varassa. Silti näistä kappaleista ei puutu mitään, vaan runojen
soljuvuutta on pikemminkin alleviivattu musiikin siitä yhtään
jäämättä taka-alalle. Ihan tuulesta temmattu ei todellakaan ole
levyn masteroineen Jarno Alhon kommentti, kuinka tämä kuulostaa
aivan kuin Kasevan demolta. Tulkitsen sen kehuksi.
Parasta tässä Eino Leino
-seiskatuumaisessa on se, kuinka irrallaan se tuntuu olevan tätä
hetkeä ympäröivästä musiikki-ilmastosta. Tässä ei ole
rahtustakaan indie-uskottavuutta, kulttuuripiirien arvokkuutta tai
iskelmällistä kansallistunnetta, vain neljä raitaa puhdasta,
kaunista laulelmaa. Musiikkia aidoimmillaan, tekisi mieli sanoa.
Eikä Kivilinnan päätä tunnu
palelevan, vaikka startissa lähdettiin suomalaisen kulttuurin
huipulta. Tulossa on kuulemma vielä Lauri Viidan ja Uuno Kailaan
teksteihin sovitettuja lauluja.