sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Ylpeys ja ennakkoluulo

Jos lasketaan pois teini-ikäisen tunnetusti suppea maailmankuva, voin sanoa, että tunnustan hyvinkin monipuolisen musiikkimaun mitä populäärimusiikkiin tulee. Sikäli nuoruudessa rupusoundisten death metal -demojen kuunteleminen avarsi. Muutaman sata kappaletta kun kuuntelee ns. vitunmoista pörinää, tajuaa hölmömpikin, että vaihtelulle voisi olla sijaa. Eli 15-vuotiaana Bad Religionin kuuntelemisella on ollut kauaskantoiset seuraukset.

Mutta ei ihmisen mieli ihan näin rationaalisesti toimi. Aina pitää änkeröidä jotain vastaan, joku artisti on aina kuulematta paskaa. Tähän tuomioon riittää vääränlainen kuvaus musiikista, mutta usein myös oma ennakkoasenne. Kun sitten huomaa etukäteen annetun tuomion olevan tyystin väärä, herää kysymys kuinka avarakatseinen ja avoin musiikinkuuntelija sitä todellisuudessa onkaan. Kuka muistaa vielä Jere & The Universe -kokoonpanon? Siis sen, jonka tunnetuin meriitti näin jälkijättöisesti on se, että se kasvatti kokoonpanostaan PMMP:n bändin kitaristi Mikko Virran ja basisti Juho Vehmasen. Lauluntekijä Jere Ijäksen johtama bändi ehti tehdä kolme albumia, joista jokainen noteerattiin ja sitten unohdettiin. Muistan kuinka joku vertasi suomeksi laulavaa kantripop-yhtyettä J. Karjalaiseen. No, minähän en juuri pidä Karjalaisen Lännen-Jukkaa edeltävästä tuotannosta. Looginen lopputulos on tietysti se, etten pidä Jere & The Universestäkään. Sitten joku luonnehti bändiä "Suomen Jayhawksiksi". Siinä vaiheessa olin jo varma, että inhoan yhtyettä. Vertaus oli mielestäni kohtuuton.

Jere & The Universe hajosi ja kun halvalla sain, uskalsin lopulta hankkia itselleni yhtyeen levyjä. Kovaa teki myöntää itselleen olleensa väärässä. Kuinka tyylipuhdasta, vaivatonta ja sydämellistä musiikkia Jere Ijäs kavereineen teki vieläpä tunteet näppärästi ja oivaltavasti kiteyttävien sanoitusten kanssa tarjoiltuna. Ei sillä, että pitäisin itseäni mitenkään kuuntelutottumuksia ohjaavana ajattelijana, mutta väistämättä tuli mieleen, että tuskin yhtyeellä oli varaa menettää yhtäkään suosiollista korvaparia. Sen verran vähällä huomiolla yhtyeen liekki hiipui (tosin varmasti osaltaan myös em. kokoonpano-ongelmien vuoksi).


Ja tämä on siis tapahtunut rehdissä aikuisiässä. Eikä ole ainut tapaus. Tässä on se opetus, että tänä ironian, kyräilyn ja etenkin netissä harrastetun ajatuksettoman ohihuutelun aikakautena oltaisiin edes asiassa tärkeimmässä - musiikin kuuntelussa - vilpittömiä ja rehellisiä.

Sen verran olen oppinut, etten enää häpeile myöntää pitäväni esimerkiksi joistain nykyiskelmäartisteista, vaikka ne eivät ehkä katu-uskottavuuspisteitä kartutakaan. Mutta perspektiivi pitää säilyttää. En ole esimerkiksi ollut pitkään aikaan yhtä innoissani mistään comebackista kuin Repulsionin uudelleentulemisesta. Oli kyse sitten grindcoresta tai Anna Erikssonin viimeisimmästä levystä, kaikki musiikki on lähtökohtaisesti arvokasta. Vasta kuulemalla voi tuomita.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti