Kun jäljitin mainion Seekrets-yhtyeen vaiheita, tuli vastaan hyvinkin kiintoisaa
garagerockia julkaissut Mono Mono Records. Jo teoriatasolla kaikki
vaikutti lupaavalta: maltillinen julkaisutahti, luotettava
tyylillinen linjanveto, formaatit seitsemän tuuman vinyyli sekä
kasetti ja kiinnostavat yhtyeet. Ja uppista: muutaman mutkan kautta
käpälässä on labelin koko tuotanto!
The Toxicsista oli
viidakkorumpu paukuttanut häiriintyneen autotallipunkin ilosanomaa
jo aiemmin. Livenä kuulemma hyvinkin arvaamattoman trion ulosanti
oli odotetun alkukantaista. Neljän biisin kassulla ei tarttumapintaa
liiemmin käteen anneta, liekö ollut tarkoituskaan. Toistaiseksi
meikäläisen muistikirjoihin yhtye varustetaan merkinnällä
”seurataan tilanteen kehitystä”. Joko kolmikko hyytyy
rimputtelemaan keskenään tai sitten joko skarppaamalla tai sitten
viimeisetkin estot hylkäämällä saa aikaan jotain
merkityksellisempää. Nyt energiataso tahtoo karata biisien
ulkopuolelle.
Sen sijaan toisen
kasettijulkaisun, Charm Bagsin Rock´n´Roll Spiritin edessä olen
tyystin aseeton. Mimmitrio on aloitellut soittohommat jo muissa
yhteyksissä, joten nyt ei tarvitse enää oppirahoja maksella muiden
kuullen. Charm Bagsin viehätysvoima on siinä pyhässä yhteydessä,
johon kuuluu naiivit popsävyt, mutkat suoristava soitto ja sopiviksi
annoksiksi pilkottu räyhäkkyys. Seitsemään raitaan mahtuu sekä
hellyyttäviä poppiksia että huimaa vauhtia kaahaavia
garagepyrähdyksiä. Silti niitä voi arvottaa ihan itsenäisinä
biiseinä eikä väkisin survoa omiin genrelokeroihinsa.
Hillittömimmillään Charm Bagsissa on jotain samaa viehätysvoimaa
kuin japanilaisten garagetyttöbändien estottomassa paukutuksessa.
Naiivius ja aggressiivisuus eivät sulje ominaisuuksina toisiaan
pois.
Nivaskan suurin
suosikki taitaa silti olla First Timesin levy-yhtiölleen nimellään
kumartava Mono Mono Ep. Combat Rock Industryn julkaisema debyytti-ep
tuli mainioksi todistettua, mutta saman puulaakin pukkaama One Time
Thing ehti solahtaa ohi. Mono Monon kuuleminen osoittaa missaamisen
vakavaksi erehdykseksi. Yhtyeen riuska ote viittaa punkrockiin, mutta
melodiataju on niin pistämätön, että kai tätä power popiksikin
saa luvalla kuvailla. Biiseissä on noudatettu sitä hyvää
periaatetta, että tutulta saa kuulostaa, kunhan ei suoraan mistään
nyysi. Tai jää kiinni. Matsku on ensiluokkaisia ja popnörteillekin
uskottavia sikäli, että yhtä hyvin nämä rallit olisi voitu
julkaista koska tahansa viimeisen 35 vuoden aikana. Tärkeintä tässä
on tietysti silti, kuinka hyvälle mielelle tätä kuuntelemalla
tulee. Tämän hetken parasta kuuntelumusiikkia siis.
Itselle puhtaimmalta
pöydältä sävelensä tarjoaa The Cattle Thieves. Jossain countryn,
punkrockin ja crooner-estetiikan välimaastosta tallusteleva yhtye on
ehkä liikaa Amerikkaa intensiivisimpään tehokuunteluun ja
biisiorientoitunut lähtökohtani ehkä vähän hankaloittaa uljasta
fiilistä maalaavan bändin diggailua. Totuuden nimissä en keksi
bändistä kyllä yhtään mitään negatiivistakaan sanottavaa ja
solistin miehekästä mahtailua voisi annostella jatkossa
isommallakin kauhalla. Ralleista parhaiten tipahtaa vahvoja viboja
Seedsin Pushin´ Too Hard -psykegarageklassikosta pyörittävä
Laurel Canyon.
Olkaatten siis
ystävällisiä ja valitkaa oman makunne mukaan näistä suosikkinne.
Ei tarvitse pelkästään tukemisen vuoksi rahojaan sijoittaa, sillä
näissä kaupoissa eniten voittaa kuulija. Yhteyttä Mono Monon ystävälliseen henkilökuntaan voi ottaa vaikka täältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti