Olin silloin
arviolta 12-vuotias. Juuri aloittaneessa
Metalliliitto-radio-ohjelmassa sai pyytää esitettäväksi
toivekappaleita. Aloittelevaa hevidiggaria kiinnosti kuulla isojen
poikien kehuma Motörheadin Ace Of Spades, joten sitä sitten
postikortilla toivomaan. Voi jukupätkä, että olin onnesta
soikeana, kun Klaus Flaming kappaleen sitten ohjelmassaan soitti. Kun
sitten tulin hölmöyksissäni maininneeksi asiasta vanhemmilleni ja
vieläpä sen, että esitin toiveeni nimimerkillä Heavy metal is my
life, heille sloganin käännettyäni nauru maittoi. Kertoivat, että
vielä se mieli muuttuu.
Olin satavarma, että
kuuntelen pelkkää heviä lopun elämääni. Vanhemmat olivat
kerrankin oikeassa, mutta toisaalta: ihan yhtä päättömällä innolla
suhtaudun yhä musiikinkuunteluun. Tämä tosielämän kertomus tuli
mieleeni, kun kahlasin läpi suomalaisen metallijournalismin aivan
liian vähälle huomiolle jääneen, yli 800-sivuisen kokoomateoksen
muotoon puetun Isten Fanzinen historian Don´t Break The Ghost. Sen päätoimittaja Mikko
Mattila on oikeasti noudattanut mahtipontisen nimimerkkini julistusta.
Isten on tuttu
sadoille metallinkuuntelun 80-luvun lopulla ja 90-luvun alussa
aloittaneille. Sen merkitystä on muistettu painottaa koko
suomalaisen zinekulttuurin ylläpitäjänä eikä todellakaan ilman
perusteita. Ylistyslaulu on tullut tutuksi
asiaa vähänkään seuraaville, mutta uskallan väittää, että
Isten toi todellisen kritiikin suomalaiseen zinesceneen. Minä ja
monet muut lehdentekijät yrittivät olla yhtä nokkelia, sarkastisia
ja ironisia kuin Mattila. Useimmiten heikolla menestyksellä.
Istenistä
muistetaan aina mainita, kuinka se oli nöyryyttävällä
ylivoimaisuudella hauska ja vittumainen, kun poikki ja pinoon
laitettiin etenkin death metal -scenen perässähiihtäjien joukko.
Minusta on kuitenkin tärkeämpi huomio, ettei Mattila tai kukaan
lehden avustajista lähtenyt tarkoitushakuisesti lyömään lyötyä
tai että nälviminen olisi mennyt yleisen mielipiteen mukana. Yksi
mieleenpainuvimmista esimerkeistä on Impaled Nazarenen Suomi-Finland
Perkeleen naseva arvostelu.
Svart Recordsin kustantamasta antologiasta tekee entistäkin tärkeämmän Mattilan tätä julkaisua varten kirjoittamat, henkilökohtaista elämäänsäkin sivuavat hihanuotit jokaisen numeron teosta. Metallimusiikki tarjosi epäsosiaalisille nuorille miehille pakotien johonkin muuhun maailmaan, mutta harva antoi vastineeksi sille yhtä paljon kuin Isten. Sen määritteleminen Mattilan elämäntyöksi on vuosikymmenen understatement.
Kirjan mittainen
kehityskaari on sikälikin mielenkiintoinen, että kun monet
kaltaiseni zinentekijät droppasivat syystä tai toisesta pienlehden
väkertämisen ja pikkuhiljaa erkaantuivat metallista, jatkoi Isten
ilmestymistään. Se puolusti musiikkia naurettavaksi käyneeltä
sceneajattelulta, joka oli tullut tiensä päähän jopa black
metalin kaupallistuttua. Vaikka teksti oli julmuudessaan mustaa,
puolusti Isten nimenomaan musiikkia eikä tärkeilevää ja
teennäistä yhteisöllisyyden ihannetta. Voi vain arvailla, kuinka
raskaalta lehdenteko on tuolloin tuntunut. Se, jos mikä osoittaa
lehden merkityksen tekijälleen. Sitä paitsi, ohkaisemmissa
loppupään numeroissa ollaan selkeästi jälleen löydetty se
olennaisuuksiin keskittyvä, entistäkin analyyttisempi into koko
metallikulttuuriin.
Isten on tietysti Mattilan luomus, mutta hän ei ole vastuussa siitä yksin.
Etenkin mystisen Damhairin monipuolinen ja kekseliäs kuvitus ja
niihin joskus anarkistisella vallattomuudella sisäänrakennettu huumori sopivat sekaan lyömättömästi. Tyhjentävimmin koko Istenin olemuksen paljastaa
kuitenkin yksi arkistokuva lehdenteosta. Zinenteko oli monille sottaista
leikkaa ja liimaa -puuhastelua. Isteniä tehtiin millimetrintarkasti
valopöydällä linjateippien ja muiden alan välineiden
avulla. Se ei voinut olla näkymättä jäljestä. Jos pedanttia ja kielitaitoista
päätoimittajaa kosiskeltiin kirjoittamaan aina ulkomaita myöten, näkyi tämä äärimmäisyyksiin viety huolellisuus myös lehden poikkeuksellisen ammattimaisesta ulkoasusta.
Pipo pois päästä,
natiaiset ja kiireen vilkkaa hankkimaan tärkein Suomessa julkaistu
metalliensyklopedia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti