Liekit
oli sytytetty jo perjantaina, mutta itse pääsin tukkoon
rakennettuun Lutakon kaupunginosaan vasta lauantaina, jossa ulkolavan
korkannut SMC Lähiörotat ei varsinaiselle yleisömerelle
esiintynyt. Liekö porukan fanit olleet iltapäiväneljältä vielä
päivätorkuilla. SMC:n patukkapää Junon habitus ainakin kieli
hitaasta heräämisestä, mikä ei toki leveään kestovirneeseen
vaikuttanut. Rutiinimaisesta vedosta ei siis kannata liikaa joukkiota
ruoskia, ja olipa Erä-Koira Raffiin Suomi-Flättiin tainnut
kirjoittaa uudet riimitkin. Tulee olemaan mielenkiintoista, kuinka
Lähiöjyrsijät saavat tuoreen otteensa suomiräppiin säilytettyä
tulevalla kakkospitkäsoitollaan.
Stonertrio
Tombstoned puolestaan petrasi huomattavasti studiotöihinsä nähden,
sillä bändin nimeä kantava debyytti ei vieläkään kuulostaa
keskivertoa kummemmalta. Livenä sen sijaan juureva riffittely ja
puolihuolimaton groove veivät mennessään. Mumistut välispiikit ja
simppeli valoshow täydensivät yhtyeen johdonmukaista esiintymistä,
jossa ei krumeluureja ole tarkoituskaan etsiä. Näin jytärockia on
tarkoituskin vetää! Albumin biisien lisäksi kuultiin
uudelleenjulkaistua demomatskua sekä kauniiksi lopuksi juuri sopivan
juustoinen Wicked Lady -cover Run The Night.
Ghost Brigade soitti aikoinaan ensimmäisen keikkansa Lutakossa ja paljon
on siitä hetkestä muuttunut. Nyt kokoonpanoaan sitten viime näkemän
uusinut bändi on Euroopan-kiertueiden karaistama ammattilaisporukka,
jonka paikka on festareiden isoimmilla lavoilla. Takataskussa on
marraskuun alussa ilmestyvä IV - One With The Storm -albumi,
jota säästellessään Ghost Brigade keskittyi vanhaan, hyväksi
havaittuun biisinippuun. Ja kyllä se tehosikin, sillä kaikki kylmät
väreet eivät selkärangassa johtuneet kalseasta kelistä.
Kun
yhtyeen kotikentällä oltiin, niin osa väestä livahti Ghost
Brigaden jälkeen paikalta lauantaisaunaan. Pakko oli itsekin käydä
hakemassa lisää nuttua niskaan. Takaisin tullessa alueen
ulkopuolella sideshow-ohjelmistosta Relentless napsutteli vauhdikkaan
psychobillynsä viime sointuja.
Mitä
enemmän rokkibändejä keikkatilanteessa näkee, niin yhä useammin
pohtii kuinka paljon lavalla on kulloinkin itse artisti ja koska se
henkilö, joka esittää artistia.
Tällaiset
pohdinnat pompsahtivat taas mieleen tummaa punkrockia soittaneen
INVSN:in paikalle marssittanutta Dennis Lyxzéniä seuratessa.
Miekkonen on totta kai karismaattinen niin kuin pitääkin jos
entisenä punkkarina tulee valituksi Ruotsin seksimmäimmäksi
mieheksi vai mikä viime aikoina tiuhaan siteerattu titteli nyt
kirjaimellisesti mahtoikaan olla. Liikkeet ja välispiikit tuntuivat
ulkoa opitulta aina lavalla olevan bändin musiikkia myöten. Lyxzén
on luonnollisesti lahjakas, sitä itsekään en kehtaa kiistää,
mutta monessako Refusedin jälkeisessä kokoonpanossa on ollut
komeiden raamien sisällä myös kestävää sisältöä?
Muistan
elävästi kuinka itselle uppo-oudosta The Baboon Show´sta tuli uusi
suosikkibändini nähtyäni sen Lutakon Kickstart-tapahtumassa vuonna
2007. Samanlaista shokkihoitoa tarjosi norjalainen Honningbarna,
josta etukäteen ainoa muistikuva oli bändin instrumenttivalikoimaan
kuuluva sello. Bändiä hetken aikaa suu auki seuranneena pää
meinasi räjähtää.
Nuoren
Kauko Röyhkän näköinen juippi huusi ja tempoi ympäri liiteriä.
Välillä yleisön joukkoon katosivat kesken soiton molemmat
kitaristit. Intensiteetti ei laskenut sekunniksikaan. Ei edes silloin
kuin solisti tarttui selloon, jonka käsittely täytti törkeän
pahoinpitelyn tunnusmerkit. Norjankielisistä biiseistä ei tajunnut
muuta kuin vahvan poliittisen latauksen. Parasta Honningbarnassa oli
porukan vilpitön kanssakäyminen yleisönsä kanssa. Myllerrys
lattialla käytiin hymyssä suin ja rokkikeikkojen käytetyimmistäkin
kikoista paistoi läpi vilpittömyys ja sataprosenttinen
osallistuminen. Jopa silloin, kun keikan lopuksi yhtyeen jäsenet
jäivät halailemaan yleisöä.
Jälkeenpäin
orkesteria levytetyssä muodossa kuulleena tajuaa vieläkin paremmin
kuinka tehokkaasti livetilanteessa bändi voi kiristää ja
yksinkertaistaa sanottavaansa. Tuima ja raskas punkrock muuntui
elävässä elämässä simppeliksi garagepunk-tikkaukseksi.
Beastmilkistä
on leivottu kansainvälistä menestyjää eikä ihan syyttä. Mat
McNerneyssa on isotkin massatkin hypnotisoivaa vetovoimaa. Bändin
jylhä postpunkin ja kolossaalisen heavyrockin mikstuura on sekin
oivallista, kun katsotaan kenellä on bluffin lisäksi myös voittoon
vaadittava käsi. Ihan maagiseen lentoon ei Beastmilk settiään
saanut, vaikka pimenevä ilta olisi siihen komeat puitteet
tarjonnutkin. Ehkä livepreesens ei sittenkään kanna vielä aivan
näin isoja areenoita. Aloittakaa siis Climax -albumista,
jolla Beastmilkin maailmankatsomus pääsee todella oikeuksiinsa.
Jäsenten
riiteleminen oikeusistuimissa asti ei ole nostanut legendaarisimman
deathmetalyhtye Entombedin – tai Entombed A.D.:n niin kuin nykyään
kuuluu sanoa - osakkeita. Vihdoin julkaistu Back To The Front
-albumi on toki ihan maistuva, mutta ei sillä itsessään ole
juuri muuta arvoa kuin olla huikean jatkumon viimeisin lenkki.
Porukassa
soittaa tätänykyäkin taitavaa väkeä, mutta Lars-Göran Petrovin
show´han koko bändi kitaristi Alex Hellidin otettua hatkat on. LG:n olemus on kyllä verraton: lysyssä vaappuva, turpea solisti näyttää
kuin olisi vähän väliä saamassa vähintään sydänkohtauksen.
Ihan deathmetalin Ozzy Osbourne. Tällä kertaa mies meinasi tukehtua
hiuksiinsa, ei saanut nenästään roikkuvaa räkäjojoa katkeamaan
ja veteli kessua monen biisin välissä kuin henkensä hädässä.
Koko keikan ajan ukko pelleili, irvisteli ja kertoi vitsejä.
Uuden
levyn tarpeesta kertoo sekin, että uusista ralleista soitettiin vain
Waiting For Death. Entombed A.D. on jukeboksi, ei sille voi
mitään. Harvaan soittopeliin vaan on ladattu sellainen materiaali:
Left Hand Path, Revel In Flesh, Living Dead,
Wolverine Blues, Out Of Hand... vain muutamia Liekeissä
kuultuja vetoja mainitakseni.
Eihän
tämäkään keikka orkesterin parhaiden näkemieni joukkoon noussut,
mutta turkasen hyvälle tuulelle sen seuraamisesta eittämättä
tuli. Esitetyt kappaleet ovat niin merkittävä osa tyylilajinsa
historiaa, että hyvä ne on pitää mielessä. Opetetaanhan
kouluissakin vielä matematiikkaa, vaikka tuskin siinäkään on
uusia kaavoja viime vuosina keksitty.
Henkisen
pääesiintyjän jälkeen ei Catharsiksen odottamaani paljon
metallisempi hardcorepunk oikein enää napannut. Tuntui kuin kaikki
instrumentit olisi luukutettu täysillä ja soundi oli sitä myöten
tukossa. Bändi ei varsinaisesti nyansseilla leikittelekään, mutta
olisi se silti ollut kiva saada paremmin mätöstä selvää.
Pitkältä tauolta palannutta Catharsista pidetään yleisesti
amerikkalaisen ruohonjuuritason hardcorepunkin mestarina. Se ei enää
väsyneeseen mielentilaan oikein enää mahtunut, kun biisit olivat
samaa muussia ja välispiikkien palopuheissa oli vahva yliyrittämisen
maku.
Lutakon
vaihtoehtorockiin, punkiin ja metalliin (ja nykyään myös
hiphopiin) keskittyneet Lutakko Liekeissä- ja takavuosina myös
Kickstart -sisäfestivaalit ovat aina olleet omia suosikkejani
loppukesän tapahtumakartalla. Kantaa ei ollut syytä muuttaa
nytkään. Jelmun toiminta on elävän musiikin yhdistysten aatelia
ja Lutakossa on aina hyvä fiilis. Se on varmasti kovan työn ja
näkemyksen ansiota, mutta jotenkin olen aina halunnut uskoa, että
myös henkimaailman hommilla on osuutta asiaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti