Riman alta ja ohi maalin: Korvaamatonta paskaa

Onhan siinä jotain huolestuttavaa. Tämä kokoelmalevy on kuin juuri minun makuuni räätälöity. Kuinka paljon olenkaan saanut revittyä riemua paskasta musiikista ja tässä sitä olisi oikein kaksi cd:llistä! Ja kuinka monta uutta oikeasti kovaa tulokasta tai vanhaa, aiemmin tuntematonta klassikkoa olisinkaan tämän koosteen kuuntelemiseen käytetyn ajan puitteissa kuullut? Sellaista ihan tosissaan hyvää musiikkia, jonka kuuntelemiseen ei tahdo vuorokauden tunnit riittää. Toisaalta, vastaus piilee yllä. Elämänilooni näillä ohilaukauksilla on ollut huomattava merkitys.

Riman alta ja ohi maalin sisältää roppakaudella jo omasta hyllystä löytyviä alan merkkiteoksia sekä lukemattomista YouTube -luupeista tuttuja tulkintoja. Olen silti vakaasti sitä mieltä, että nämä sävelmät on hyvä olla myös tällaisessa muodossa, vaikka niillä perhesopua vähentävä vaikutus voi toisinaan ollakin. Sitä paitsi paskan hamstraaja on aina mielissään lisäinfosta, jota kokoelman toimittaja Juha Rantala artisti- ja kappaletiedoissa levyn kansivihkossa jakaa.

Ja löytyyhän kansista kosolti itselle uuttakin äimisteltävää. Riemukkaammasta päästä ovat aidolta rokkimummolta kuulostavan Helga Väänäsen Bill Haley -luenta Tunnista toiseen, joka pistää rytmitajun villisti ns. nextille levelille sekä nimestään ja äänestään huolimatta iskelmätipu Einarin (esiintyy linkissä omalla nimellään) Tangatyttö, joka puolestaan antaa aivan uutta ulottuvuutta nk. seksi-iskelmän genrelle. Miten tällaiset ovat voineet mennäkään minulta ohi? Myös charmantisti nimetyn Pentti Puntti Bandin Rämpällään jaksaa naurattaa ääneen yhä uudelleen ja uudelleen.

Maailman tappiin saakka voi analysoida olisivatko kaikki esitykset tällä levyllä, jos artisti ei olisi muusta julkisuudesta tuttu. Esimerkiksi Kari Salmelaisen Tahdon olla sun napakymppis on sävellyksenä hyvinkin kelpo suomi-iskelmä villeine latinovaikutteineen. Toisessa äärilaidasta tojottaa alan ehdoton klassikko eli Ringa Ropon ja Tuija Helanderin Juokse pois, jonka esiin kaivaminen lähentelee jo kiusaamista. Niin huono se on. Mutta niin paljon iloa näistä esityksistä koituu, että sellaisen vakavissaan väittäminen olisi vähintäänkin hurskastelua.

Huomio kiinnittyy myös sellaiseen sinänsä merkityksettömään yksityiskohtaan, että ilmeisesti Rocket Recordsille siirtyneiden oikeuksien takia edesmenneen Satsangan katalookista on kokoelmalle naarattu suhteessa aika paljon käppäistä käännösiskelmää. Mutta paikkansa nekin puolustavat. Hyvässä tai pahassa, se riippuu ihan kuulijasta.Ylipäätään raskaan sarjan harrastajalle osa materiaalista on niin tuttua, että kuuntelulle ei enää tunnu löytyvän tarvetta, mutta esimerkiksi Emilian, Lenin ja Tuijamarian päivittäminen compact disc -aikaan lämmittää mieltä kovasti.

Ja onhan tämä julkaisu ehdoton kulttuuriteko. Paskan musiikin harrastuksen aloittelijoille kyseessä on vankka perusteos. Levyn nouseminen Suomen viralliselle albumilistalle kertoo sekin jotain julkaisun tarpeellisuudesta.

***

Niin lähellä sydäntä Riman alta ja ohi maalin (alaotsikoltaan Suomi-iskelmän hurjimmat harhalaakit) on, että oli vähintäänkin pakko jututtaa julkaisun taustalla olevaa Juha Rantalaa aiheesta.

Ensinnä hän haluaa korostaa huonon ja hyvän paskan musiikin eroja. Esimerkiksi ensimmäisestä hän nostaa Mamban, jonka kuuntelemisessa ei nauru totisesti paljon maitakaan.
- En ymmärrä, että miten sen parissa voi kukaan  elämäänsä tuhlata. Sitten on taas erikseen viihdyttävä paska musiikki, jota kansainvälisistä tähdistä edustaa esimerkiksi Mrs. Miller tai Suomessa vaikka Helga Väänänen. Näitä artisteja on riemu kuunnella ja se tuo elämään iloa. Paskan musiikin viehätys on siinä, että sen kohdalla yleensä näemme vilpitöntä yrittämistä ilman todellisia edellytyksiä suoriutua tehtävästä.
- Esimerkiksi Helga Väänäsen kohdalla se villakoiran ydin on siinä rytmissä pysymättömyydessä. Jos Helga olisi laulanut levyttämänsä kappaleet tahdilleen, olisi se tuotanto ollut pelkästään b-luokan iskelmää. Eli huonoa, koska Helgan ääniala on sangen rajallinen. On hienoa, että Helga Väänänen uskalsi toteuttaa unelmansa. Minun asteikollani Helga Väänänen edustaa hyvää huonoa musiikkia kun taas vaikka Helka Hynninen edustaa ainoastaan huonoa huonoa musiikkia.

Rantalan pyörittämän Rocket Recordsin katalookissa on paljon muutakin arkistoihin hautautunutta tai muuten suurelta yleisöltä unohtunutta musiikkia. Hölmömpikin ymmärtää, ettei esimerkiksi tämän kokoelman ensisijaisena tarkoituksena ole menestyä kaupallisesti. Yllättäviäkin motiiveja Rocketin julkaisutoimintaan sen sijaan löytyy.
- Levyjen julkaisemisen suola on siinä, että onnistuu järkyttämään ahdasmielisiä ihmisiä. Esimerkiksi paljon progelevyjä julkaisseena nautin suunnattomasti siitä, kun pitkän progeputken jälkeen katalogissa ilmestyy jotain hömppämusiikkia ja sitten joku fanaattinen progediggari lähettää tuhottoman pitkiä vuodatusviestejä siitä, että miksi Rocket julkaisee tuollaista paskaa.
- Jokainen levy-yhtiöhän harjoittaa kaupallista toimintaa sillä hetkellä, kun tuote on saatettu markkinoille. Ja jokainen levy-yhtiö myös toivoo julkaisujen olevan mahdollisimman kaupallisia, paljon myyviä. Mitä Rocketin julkaisujen kaupallisuuteen tulee, niin joskus alkuaikoina yritin rakentaa julkaisuille jotain myyntiennusteita, mutta ne menivät pahemmin pieleen kuin Talvivaaran tuotantotavoitteet. Totesin siis, että parempi unohtaa julkaisukohtaiset  tavoitteet ja pyrkiä rakentamaan katalogikokonaisuutta niillä resursseilla kuin mitä kulloinkin on käytössä.

Rantalaa itseään paskassa musiikissa kiehtoo levynkeräilijän ominaisuudessa löytämisen riemu. Nykyään kaiken ollessa helpommin saatavilla sekin ilo on vähentymään päin. Hän myös muistuttaa, että tahattoman ja tarkoitushakuisen koomisuuden välillä on eroja.
- Vähemmän naurattaa tämä ns. huumorimusiikin genre. Sehän on Suomessa ihan tuskastuttavaa kuunneltavaa ja väkisinväännettyä. Joku Simo Salminen kovan luokan lyriikoineen on tässä tietenkin poikkeus.

Tunnistavatko artistit yleensä itse esitystensä laadun? Onko sinulla kokemusta tai tietoa miten esiintyjät ovat suhtautuneet kyseenalaiseen kunniaan esiintyä tällaisella julkaisulla?
- Kokemukseni mukaan pitkän linjan ammattilaiset osaavat kyllä suhtautua tekemisiinsä tarvittaessa huumorillakin ja kunnioittavat myös tällaista lähestymistapaa kokoelman toimittamisessa. Toisaalta minun on helppo uskoa, että vaikkapa jollekin Timo T.A. Mikkoselle joutuminen mukaan tällaiselle kokoelmalle on aivan käsittämätöntä. Onhan hän epäilemättä Suomen Frank Sinatra ja Jumalan lahja kansakunnalle. Täytyy myös muistuttaa, että kokoelmalle mukaan pääseminen tai joutuminen ei ole missään nimessä osoitus ammattitaidottomuudesta. Kokoelman artisteista esimerkiksi Seija Simola ja Tapani Kansa ovat omassa sarjassaan ihan ykköstason laulajia, mutta levytysohjelmisto on ajoittain ollut kyllä sitä luokkaa, että he ovat ansainneet paikkansa tälläkin kokoelmalla.

Olet rajannut kokoelman esitykset tiettyyn päättymisvuoteen. Näetkö että tällaisen kokoelman tekeminen olisi edes mahdollista sitä myöhemmästä materiaalista? Nykyäänhän tehdään myös tarkoituksella huonoa ja aikaansa kestämätöntä musiikkia.
- Aiempaan vastaukseeni viitaten, huono musiikki ei ole sama asia kuin viihdyttävä paska musiikki. Minäkin osaisin tehdä huonoa musiikkia, mutta sillä ei olisi mitään arvoa millään kriteerillä. Se soopa, jota formaattiradiot tänä päivänä tuuttaavat ulos, ei ole missään määrin viihdyttävää. Ja toisaalta, sitä julkaistaan ihan kylliksi ilman, että Rocket Recordsin täytyy sitä soppaa mennä enää hämmentämään.

Monia kokoelman esiintyjiä leimaa tahaton komiikka. Onko siis omanarvontunto esteenä tällaisten julkaisujen yleistymiselle? Vain Poko on julkaissut avoimesti omia ohilyöntejään ja kömpelöitä suomikäännöksiä on esitellyt myös kaksi Mikä fiilis -kokoelmaa. Toisaalta, kaivataanko tämän enempää tällaista tavaraa esille?
- Ei pidä unohtaa myöskään Sonyn julkaisemia Armottomat-kokoelmia, joita tosin vaivaa liiallinen painottuminen tahallisesti huumorilla tehtyyn musiikkiin. Luulen, että se suurin este tällaisten julkaisujen teolle on ollut levy-yhtiöiden päässä. Kokoelmia halutaan tehdä liiaksi sillä linjalla, että valitaan mukaan niitä kaikkien tuntemia ajattomia klassikoita. Mutta silloin lopputuloksena on se, että samoja kappaleita julkaistaan eri biisijärjestyksellä vuodesta toiseen.

ISTEN: Metallikritiikin maahantuoja

Olin silloin arviolta 12-vuotias. Juuri aloittaneessa Metalliliitto-radio-ohjelmassa sai pyytää esitettäväksi toivekappaleita. Aloittelevaa hevidiggaria kiinnosti kuulla isojen poikien kehuma Motörheadin Ace Of Spades, joten sitä sitten postikortilla toivomaan. Voi jukupätkä, että olin onnesta soikeana, kun Klaus Flaming kappaleen sitten ohjelmassaan soitti. Kun sitten tulin hölmöyksissäni maininneeksi asiasta vanhemmilleni ja vieläpä sen, että esitin toiveeni nimimerkillä Heavy metal is my life, heille sloganin käännettyäni nauru maittoi. Kertoivat, että vielä se mieli muuttuu.

Olin satavarma, että kuuntelen pelkkää heviä lopun elämääni. Vanhemmat olivat kerrankin oikeassa, mutta toisaalta: ihan yhtä päättömällä innolla suhtaudun yhä musiikinkuunteluun. Tämä tosielämän kertomus tuli mieleeni, kun kahlasin läpi suomalaisen metallijournalismin aivan liian vähälle huomiolle jääneen, yli 800-sivuisen kokoomateoksen muotoon puetun Isten Fanzinen historian Don´t Break The Ghost. Sen päätoimittaja Mikko Mattila on oikeasti noudattanut mahtipontisen nimimerkkini julistusta.

Isten on tuttu sadoille metallinkuuntelun 80-luvun lopulla ja 90-luvun alussa aloittaneille. Sen merkitystä on muistettu painottaa koko suomalaisen zinekulttuurin ylläpitäjänä eikä todellakaan ilman perusteita. Ylistyslaulu on tullut tutuksi asiaa vähänkään seuraaville, mutta uskallan väittää, että Isten toi todellisen kritiikin suomalaiseen zinesceneen. Minä ja monet muut lehdentekijät yrittivät olla yhtä nokkelia, sarkastisia ja ironisia kuin Mattila. Useimmiten heikolla menestyksellä.

Istenistä muistetaan aina mainita, kuinka se oli nöyryyttävällä ylivoimaisuudella hauska ja vittumainen, kun poikki ja pinoon laitettiin etenkin death metal -scenen perässähiihtäjien joukko. Minusta on kuitenkin tärkeämpi huomio, ettei Mattila tai kukaan lehden avustajista lähtenyt tarkoitushakuisesti lyömään lyötyä tai että nälviminen olisi mennyt yleisen mielipiteen mukana. Yksi mieleenpainuvimmista esimerkeistä on Impaled Nazarenen Suomi-Finland Perkeleen naseva arvostelu.

Svart Recordsin kustantamasta antologiasta tekee entistäkin tärkeämmän Mattilan tätä julkaisua varten kirjoittamat, henkilökohtaista elämäänsäkin sivuavat hihanuotit jokaisen numeron teosta. Metallimusiikki tarjosi epäsosiaalisille nuorille miehille pakotien johonkin muuhun maailmaan, mutta harva antoi vastineeksi sille yhtä paljon kuin Isten. Sen määritteleminen Mattilan elämäntyöksi on vuosikymmenen understatement.

Kirjan mittainen kehityskaari on sikälikin mielenkiintoinen, että kun monet kaltaiseni zinentekijät droppasivat syystä tai toisesta pienlehden väkertämisen ja pikkuhiljaa erkaantuivat metallista, jatkoi Isten ilmestymistään. Se puolusti musiikkia naurettavaksi käyneeltä sceneajattelulta, joka oli tullut tiensä päähän jopa black metalin kaupallistuttua. Vaikka teksti oli julmuudessaan mustaa, puolusti Isten nimenomaan musiikkia eikä tärkeilevää ja teennäistä yhteisöllisyyden ihannetta. Voi vain arvailla, kuinka raskaalta lehdenteko on tuolloin tuntunut. Se, jos mikä osoittaa lehden merkityksen tekijälleen. Sitä paitsi, ohkaisemmissa loppupään numeroissa ollaan selkeästi jälleen löydetty se olennaisuuksiin keskittyvä, entistäkin analyyttisempi into koko metallikulttuuriin.

Isten on tietysti Mattilan luomus, mutta hän ei ole vastuussa siitä yksin. Etenkin mystisen Damhairin monipuolinen ja kekseliäs kuvitus ja niihin joskus anarkistisella vallattomuudella sisäänrakennettu huumori sopivat sekaan lyömättömästi. Tyhjentävimmin koko Istenin olemuksen paljastaa kuitenkin yksi arkistokuva lehdenteosta. Zinenteko oli monille sottaista leikkaa ja liimaa -puuhastelua. Isteniä tehtiin millimetrintarkasti valopöydällä linjateippien ja muiden alan välineiden avulla. Se ei voinut olla näkymättä jäljestä. Jos pedanttia ja kielitaitoista päätoimittajaa kosiskeltiin kirjoittamaan aina ulkomaita myöten, näkyi tämä äärimmäisyyksiin viety huolellisuus myös lehden poikkeuksellisen ammattimaisesta ulkoasusta.

Pipo pois päästä, natiaiset ja kiireen vilkkaa hankkimaan tärkein Suomessa julkaistu metalliensyklopedia.

LASTEN HAUTAUSMAA: ”Ennen kuolemaa onko elämää?”

Lasten Hautausmaan ensimmäiset julkaistut biisit pyörivät netissä jo kuukausia ennen kuin itse havahduin selvittämään mistä on kyse. Selvittämistä riittääkin, sillä jo makaaberisti nimetyn yhtyeen viehätystä on vaikea yksiselitteisesti avata. Muutamia osatekijöitä voisi silti ottaa esille.

Tekstit ovat erinomaisia. Niissä on saatu kuvattua sellainen arkielämän ulkopuolella oleminen, josta koskettavimmat lyriikat on usein tehty. Kappaleiden henkilöt viihtyvät useimmiten oman päänsä sisällä eikä se aina ole miellyttävä paikka. Sanoituksissa toinen viehättävä elementti on niiden pinnan alla vaaniva yliluonnollisen pelko. Näissä lauluissa on samaa tunnelmaa kuin lapsena 70/80-luvun Suomessa, jolloin kaikki arkielämästä poikkeava oli jo lähtökohtaisesti pelottava. Kun kaikkea humpuukia ei oltu vielä todistettu humpuukiksi, aiheuttivat väkivaltaiset kansantarinat, ufot ynnä muut henkimaailman hommat epämiellyttävän tunteen pienen ihmisen mielikuvitukseen. Toisaalta, tämä taitaa kuulua lapsuuteen oli maailmanaika mikä tahansa. Pelottavat jutut saattavat sukupolvien välillä muuttua, mutta vaikutus on sama.

Bändin toinen perustajajäsen Tuomo Mannonen on tuttu myös punkyhtyeestä Kivesveto Go Go, jonka tekstit toimivat osittain niin julkean hyvin samasta syystä. Bändin tunnetuin biisi Äiti hei on tietysti pinnalta humoristinen, mutta kuvastaa hyvin sitä aikaa, kun nuorista saatananpalvojista oltiin yhteiskunnallisesti huolestuneita. Samaa vistoa tunnelmaa edustaa vaikkapa Tutti Frutti -albumin päätösraita Hautausmaa. Lasten Hautausmaan erottaa Kivareista tekstillisesti vain se, että siitä on kuorittu näennäinenkin huumori pois.

Toinen syy yhtyeen puoleensavetävyyteen on laulaja Kristiina Vaara. Hänen vähäeleinen, epärockmainen lauluäänensä kuljettaa kertomuksia etäisesti, mutta samalla empaattisesti epävarmuuden ja tuskan välistä reittiä. Yhtye itse haluaa painottaa, ettei Lasten Hautausmaa ole pelkkää synkistelyä. Pelkästään pinnalta aistittuna tätä lausuntoa on vaikea ymmärtää, mutta se on sikäli totta, että nämä laulut eivät olisi niin koskettavia, elleivät juuri sävellykset olisi vanhanaikaisella tavalla kauniita, lohduttomuudessaankin elämän ainutkertaisuutta jollain syvällä tavalla ymmärtäviä. Se tavoittaa syvimmän inhimillisyyden raadollisuudenkin keskeltä.

Bändiä on verrattu ahkerasti Mana Manaan, joka on tietysti luontevaa siksikin, että solisti Vaara on Vaaralista -yhtyeessään esittänyt juuri Mana Manan tuotantoa. Mutta edellä kiivaasti esille tuomani Lasten Hautausmaan tekstien toiseus - jonkun pelottavan rinnakkaisen todellisuuden olemassaolon, jota kukaan muu ei tunne – on juuri se mikä Hautuumaan kytkee Jouni Mömmön sanoitusperinteeseen. Ja se jos mikä on todella merkittävä saavutus. Lahjakkaat tekstittäjät kykenevät pyörittelemään sanoja akrobaattisesti mihin asentoon tahansa, mutta vaikealta tuntuvan asian luonteva välittäminen on paljon hankalampaa.

Nimettömän ep:n kaikki kappaleet ovat erinomaisia. Niiden vaikutus on suorastaan päihdyttävän addiktiivinen. En ole levyyn vielä ahkerankaan kuuntelemisen jälkeen kyllästynyt. Ainoa muutos levyä kohtaan on yhtyeen nimikappaleen - alun perin Aapeli Kissala ja Antipatia -yhtyeen tuotantoa - laskeutuminen suosikkikappaleen paikalta muiden joukkoon samalle viivalle.

Svart Records on julkaissut Lasten Hautausmaan ep:n nyt digitaalisena. Kymppituumaista vinyyliversiota lupaillaan ilmestyväksi tammikuun puolivälissä.

Jos muuten kappaleista Pudasjärven ufo herättää kiinnostusta aiheen lähempään tutustumiseen, suosittelen lämmöllä Ufojen kosminen viesti -nimistä teosta. Siitä riittää muutakin iloa talven pimeisiin iltoihin.

SHANGRI BLAHS - Punkrockia sosiologeille

Shangri Blahsia piti kehumani jo paljon aikaisemmin, kun joskus nimen inspiroimana piti selvittää mistä oikein oli kyse. No, sellaista rempseää punkpoppiahan se, jota ryyditti sympaattisesti mutta vähän yksioikoisesti tuuttaava saksofonin röpötys. Bändin julkaisema seiskatuumainen ehti kuitenkin mennä ohi eikä Spoonshinersin kanssa tehty splittijulkaisukaan tarttunut haaviin. Niin suurta vaikutusta Shangri Blahs ei siis kai tehnytkään.

Mutta perstuntuma bändin potentiaalista ei ollut harhaa, sillä kun bändi tupsahti uudelleen vastaan Rankka päivä -ep:llään, oli hommat pykälässä just eikä melkein. Laulukieli oli vaihtunut englannista suomeksi ja ehkä juuri se oli se puuttuva palanen lopulliseen innostumiseen. Saksofonikin oli jo hylätty.

Ihan Michael Douglasmaisesta tarpeekseensaamisesta ep:n neljä kappaletta eivät kerro, mutta elämän räntäsateiselle puolelle ne selvästi sijoittuvat. Päähenkilöt on kahdessa biisissä neljästä nimetty, joka tuo kertomuksiin novellimaista, jopa lyhytelokuvamaista fiilistä. Ensimmäinen, ja oikeastaan ainoa, mieleenjuolahtava verrokki rokkihommien puolelta on Kakka-hätä 77, jonka Sirpa ja Make on kirjoitettu samalla tematiikalla. Kakkiksesta Shangri Blahsin erottaa aavistuksen verran valoisampi elämänkäsitys ja alkuaikojen Kakkikseen tietysti myös jouhevampi soitto.

Ilolla tarvitsee huomioida sekin, että vaikka Rankan päivän biisit ovat melodista, hitusen suomirockmaista punkrockia, ei se silti istu samaan genreen nyt kovasti vallalla olevan uuden aallon lämmittelyn joukkoon, vaan sointi on rockimpi ja enemmän ilkikurinen kuin naiivi ja hellyyttävä, vaikka kuinka sympaattisella twistillä bändi päähenkilöönsä suhtautuukin aaykkösenä olevassa Sä et Markku tiedä kaikkee -biisissä.

Tekstit eivät ole suurta runoutta, mutta pienet yksityiskohdat tekevät niistä inhimillisiä ja tavallaan siis ”tosia”. Markun kaltaiset ihmiset bailaavat juuri laivan buffassa ja Laastariratkaisun ensimmäinen säkeistö sopisi tarkkanäköisyydessään vaikka Katsastus -elokuvan hääkohtaukseen.

Pankaatteen tarkkailuun. Bändille vinkiksi, että pitkäsoittokin kelpaisi.

Pakkomielle

Useimmiten koko kansan artistien saamat nuivat kritiikit kuitataan sillä, että kirjoittajat ovat vain kateellisia menestyville musikanteille. Ottamatta kantaa näiden väitteiden todenperäisyyteen kannattaa ottaa esille tylsempi vaihtoehto. Se lytätty levy voi olla oikeasti juuri niin huono kuin arvostelussa on annettu ymmärtää.

Kuulin Arttu Wiskarin Mökkitien ensi kertaa bussin radiosta ja vielä jossain julkisessa tilassa saman päivän aikana toistamiseen. Jälkimmäisellä kerralla oli jo pakko ihmetellä, miten Jope Ruonansuun ääni on muuttunut sitten viime kuuleman. Tai sitten areenalle on astunut toinen yhtä varteenotettava huumoriartisti. Teksti oli yliampuvuudessaan niin hulvaton, että olin aivan varma, että kyseessä on parodia. En kuitenkaan kokenut asiaa niin merkittäväksi, että olisin asiaa juuri pohtinut. Sivukorvalla pistin tietysti merkille, että kuulemma saman artistin Tuntematon potilas olisi vähintään yhtä stydiä kamaa. Kun minulle valkeni, että tätä roskaa tehdään ihan tosissaan ja selvinpäin en jaksanut edes tuohtua, koska en enää onnekseni altistunut sille.

Mutta kun kansainvälisestä tietoverkosta reippaasti myöhemmin näin linkin Wiskarin uuteen kappaleeseen Avaimet käteen, tein uhkarohkean valinnan ja kuuntelin. Ei olisi pitänyt. Se kuulosti siltä, kuinka joku olisi kuullut tv:stä Rautian mainoksen ja tehnyt sen perusteella biisin. Ilmankos lopputulos kuulosti enemmän kuin vähän Leevi & The Leavingsin kappaleelta Vasaroita ja nauloja

Eniten kappalessa vitutti silti se, kuinka se ei edes kuulosta biisiltä vaan jo valmiiksi mainokseen räätälöidyltä tilaustyöltä. Ai niin, Wiskari ja kappaleen säveltänyt Janne Rintala ovat entisiä rautakauppiaita. Olipa helvetinmoinen sattuma. Kappaleen päähenkilö on se kuuluisa Tavallinen Suomalainen Mies, jonka tumpeloinnille laiskasti nauretaan. Kyllä, tällaisia hahmoja olivat Leevi & The Leavingsin kappaleet pullollaan. Niissä oli kuitenkin jotain pohjimmiltaan empaattista, todellista tai tragikoomista. Wiskarin kappaleissa miehet ovat pelkkiä yksiulotteisia vässyköitä.

Olimme tämän jälkeen tyttöystäväni kanssa matkalla Lappiin, kun spekuloimme, että olisipa nyt hauska kuulla radiosta se Avaimet käteen, koska sen kökköydessä oli jotain koukuttavaa. Ei mennyt kauaakaan, kun eetteristä pamahti Wiskaria, mutta ihan Jäätteenmäen faksina uudempi ralli Sirpa! Ja nyt siirryttiin nextille levelille.

Kappale oli jälleen suoraan Gösta Sundqvistin tuotannosta napsaistu joka selittyi jo sillä, että kappale kertoi samasta asiasta kuin Avaimet käteen eli epäonnistuneista taloprojektista. Mutta hei, ihan eri perspektiivistä. Toisessa sentään rakennetaan itse ja toisessa ostetaan. Ihan eri juttu! Nyt Sundqvistin laarilla oltiin käyty vieläkin rohkeammin ja ennen kertosäettä olin jo niin mykistynyt, että halusin kuulla kappaleen alusta, kun en suostunut millään uskomaan mitä olin juuri kuullut. Onneksi ralli oli usean radiokanavan soittolistalla ja sama epäuskon luuppi jatkui vielä satojen kilometrien ajan. Biisi oli kevyesti pahinta roskaa, jota olin vuosikausiin kuullut ja silti se koukutti jatkuvasti haluamaan kuulla sen uudestaan. Kappalehan on tarttuva – osasyy oli luonnollisesti siinä. Mutta suora biisivarkaus ja tekstin armoton kömpelyys eivät tahdo mahtua vieläkään tajuntaan. Biisin huonous oli aggressiivisen hypnoottista.

Nyt en enää voinut suhtautua asiaan välinpitämättömästi. Tuli halu kuulla koko levy. Se ei missään nimessä voinut olla niin huono kuin nämä kaksi kappaletta osoittivat. Omat ennakko-odotukset olivat hämärtäneet arvostelukyvyn niin että koko albumin kuuleminen pistäisi Wiskarinkin sellaiseen perspektiiviin, että jyrkkä suhtautuminen lievenisi. Ja eihän koko levy voi kertoa samasta aiheesta, eihän?

Takaraivossa kutkutti ajatus, että olisipa siistiä tykätä levystä, koska levyn muu vastaanotto tulisi melkoisella todennäköisyydellä olemaan hyytävä.

Wiskari-projektini oli tuomittu epäonnistumaan. Hermot olivat riekaleina jo ennen Kun me diskossa suudeltiin -aloitusraidan puoliväliä. ”Kun rakastuttiin siinä ruutia on/silmät ajan ilmiöiltä suljettiin” ei ole levyn kahdenkymmenen tökeröimmän lainin joukossa, mutta valheellisuudessaan ylittämätön, kun kappale kertoo kahdeksankymmentäluvun tunnetuista ilmiöistä Gorbatshovista Bon Joviin. Tämä kiteyttää levyn suurimmat ongelmat ehkä parhaiten. Kappaleet eivät ole synkassa edes itsensä kanssa. 

Yhtä kamala on Karma hoitaa -laulun kostonhimoinen fantasia siitä kuinka mulkuille tyypeille käy elämässään huonosti. ”Kukkonen oli meidän ala-asteen Kim Jong Il/sen farkkuliiveissä luki englanniksi looks that kill” on rallin avauslaini... Jos näinkin lyhyeen otokseen mahtuu kaksi sisällöllistä virhettä, niin montako mahtuu koko levylle? Ja ennen kaikkea: edellämainittu pätkä soveltuu yhtä hyvin Wiskarin suuhun kuin Sininen lenkki omaani.

Vihaan levyä johdonmukaisesti alusta loppuun vaikka kuinka yrittäisin tsempata. Mutta miksi? Huonoja levyjä on maailmassa ilmestynyt jokunen ennen Sirpaleitakin. Tässähän lauletaan hyvinkin paljon oman lapsuuteni maisemista ja itselle tutuista aiheista, vaikka elämäni saattaa Wiskarin elosta erota aika isolla kädellä. Iso mies käsittelee Tavallisen Miehen Tavallista Elämää. Kappaleen pointti jää itselleni epäselväksi, mutta vituttaako minua tällaisen maailmankuvan esiintuominen, kun se poikkeaa niin rajusti omastani?

Ja se plagiointi... Rockmusiikki kaikissa ulottuvuuksissaan on jonkinlaista kierrättämistä. Pidän monista artisteista, jotka onnistuvat varastamaan ikonisimpia riffejä, melodioita tai sanoituksia. Eikö minun kuuluisi inhota heidänkin matalaotsaista historian uusiksi kirjoittamista? Ongelma on asenteessa. Jukka Nousiaisen levyä kuunnellessa voi sanoa takuuvarmasti, että upottaessaan Hurriganesia omiin biiseihinsä hän tietää tarkalleen tekevänsä niin. Wiskarin esittämät laulut pohjautuvat jo valmiisiin hitteihin, jolloin syntyy vaikutelma, ettei biisintekijä Rintala edes ymmärrä, että ne ovat plagiaatteja. Toinen syy on tietysti se, että juuri Leevi & The Leavings on kansallisaarre, jonka kopioiminen on tavallistakin raskaampi rikos. Gösta Sundqvistin päihittäminen hänen omilla aseillaan on mahdotonta.

Minusta Sirpaleiden plagiointia suurempi virhe on yrittää kirjoittaa göstamaisesti. Levyllä lauletaan ihan oikeaoppisesti Tavallisen Suomalaisen Miehen tekemisistä yläviistosta tarkkaillen ja hänen hölmöjä piirteitään naureskellen. Mutta ajan hengen mukaisesti ne ovat itsessään kuin koulukiusaamista. Ironia puuttuu, ihmisarvon kunnioittamisesta puhumattakaan. Nykyajan laumasieluista lynkkaamismentaliteettia asiassa kuin asiassa seuratessa koko kansalta tuntuu unohtuvan, että kusipäät ja ihmishirviötkin ovat ihmisiä. Sama unohtuu myös Rintalan teksteissä. Kyse ei ole sosiaalisesta tarkkailusta, vaan kostonhimosta, nälvimisestä ja ylenkatseesta.

Ympyrä sulkeutuu päätösraidassa Lämpöä ja läheisyyttä: ”tää aika kaipais lisää ihmisyyttä/lämpöö ja läheisyyttä/mut ei sitä meille kukaan myy”. Niinpä niin. Tämän albumin sielunmaisemassa empatia pitäisi olla ostettavissa jostain eikä ihmisen sisäänrakennettu ominaisuus.

Sirpaleet on valitettavasti uskomattoman terävänäköinen kuva Suomesta vuonna 2014. Oman tietämättömyytensä jalustalle nostanut kansakunta on tehnyt tavallisuudestaan manifestin, jonka avulla voi lyödä kaikkia erilaisia ja erikoisia ihmisiä.

[tähän joku raflaava otsikko rockjournalismin tuhosta]

Rockjournalismin tila tuntuu olevan tämän hetken puheenaihe. Tosin se on puheenaihe enimmäkseen niiden parissa, jotka sitä tekevät tai siihen välillisesti liittyvät. On esitetty aiheellisia kysymyksiä siitä onko rockista kirjoittaminen lopullisesti typistynyt imbesilliksi klikkijournalismiksi, jolla sosiaalisissa medioissa on tarkoitus kerätä huomiota, ei niinkään levittää informaatiota. Hyvä pohdinnan aihe on sekin, mitä sitten pitäisi tehdä, että se jälleen sekä kiinnostaisi ihmisiä että olisi samalla korkealaatuista. Siinä sitä riittääkin pohdittavaa.

Tiedän toistavani itseäni, mutta tässä tapauksessa tulee taas ajatelleeksi sitä usein lärpättämääni mantraa siitä, pitääkö kaikkien asioiden automaattisesti muuttua (tai kehittyä, niin kuin valistuneemmat siellä kiekaisevat) ja onko muutos itsessään aina parempaan suuntaan. Tähän voisin leikillisesti linkittää suosikkiyhtyeeni Bad Religionin kappaleen Progress, jonka sanoitukset minulla oli teipattuna ensimmäisen vuokra-asuntoni seinään joskus nuorena tiedostavana rimppakinttuna.

Kyllä. Pahimmillaan rockjournalismi itsessään on valahtanut laiskaksi, innottomaksi ja kaavoihinsa kangistuneeksi. Se kaipaakin ravistelua. Mutta kaipaako se nimenomaan netissä tapahtuvaa, sisältököyhää juorujen ja hassujen juttujen levittämistä journalismin nimissä? (Journalismi kuulostaa tässä yhteydessä jotenkin juhlalliselta, mutta koska tässä sen arvoa peräänkuulutetaan, annatte anteeksi pateettisuuteni.) Ongelma ei ole yksistään siinä, että ns. tavallinen kansalainen ei ole halukas lukemaan pitkiä ja asiapitoisia juttuja netistä - eikä kohta suomalaisen musalehdistön näivettyessä pystyyn printtimediastakaan.

Sitä mukaa kun musiikista kirjoittaminen on tehty Suomessa taloudellisesti kannattamattomaksi, on yleinen taso samaa tahtia laskenut. Kehitys näkyy kyllä tiedonvälitykseen laajemminkin. Jos ainoa peruste tehdä työnsä perinpohjaisesti on oma ammattimoraali, niin miksipä vaivautua? Suomen kielen taitamattomuus, perspektiivin hahmottamiskyvyn ja viitseliäisyyden puute sekä valitettavan usein myös aukot yleissivistyksessä ovat laskeneet riman niin matalalle, että harvoin jaksaa enää tuohtua vanhoja standardeja haikaillessa.

Ongelma on kuitenkin muidenkin kuin rockista ammatikseen kirjoittavien. Jos vähän mutkia suoristetaan, niin suurin syy rockjournalismin kriisiin on luonnollisesti se, että kun rockmusiikki ei kosketa enää suuria massoja, niin miksipä kiinnostaisi siitä kirjoitetut artikkelitkaan. Se että Juho Juntusen kaltaisia hahmoja osataan arvostaa yhä suuren yleisön keskuudessa, johtuu myös siitä että Juntunen kirjoitti parhaat juttunsa aikana, jolloin niillä oli oikeasti paljon lukijoita. Nyttemmin alan parhaimmat jutut noteerataan korkeintaan kollegoiden keskuudessa. Kissa se kiitoksella elää, mutta kun alta on viety jo taloudellinen motiivi, niin kivahan se olisi edes johonkin syyhyn takertua jatkaessaan alalla. Niin kauan kuin se edes teoreettisesti on mahdollista.

Ja ihan niin kuin musiikkibisneksessä ylipäätään, olisi ensiarvoisen tärkeää pitää huolta niistä, jotka tätä kuolevaa alaa pitävät pystyssä. Eli musiikkia muodossa tai toisessa ostavat asiakkaat ja ne, jotka haluavat siitä lukea, muodossa tai toisessa. Taloudellisesti on tietysti mielekästä houkutella massoja klikkijournalismin kautta hömpänpömppään, jos ihmiset sellaista tosiaan haluavat. Mutta uskallan väittää, että musiikkitoimittajien ulkopuolellakin on vielä niitä musafaneja, jotka haluavat lukea oikeita musajuttuja. Olisi siis hirmu mukavaa, että heille sellaisia vielä jossain tarjottaisiin. Siis kunnolla taustoitettuja ja huolella asiaan paneutuen juttuja, joissa suunvuoro annetaan sellaisille artisteille, joilla oikeasti vielä jotain sanottavaa on. Nyt toimitaan niiden ehdoilla, jotka itse asiasta vitut veisaavat.

Sillä jos media ja musateollisuus (minua aina naurattaa tämän sanan käyttäminen Suomesta puhuttaessa) hylkää nekin vähän ihmiset, jotka sitä pystyssä pitävät, saa lopullisen toivon heittää menemään.

Ja koska vastakkainasettelun aika on ohi, niin väännetään vielä rautalangasta, että kyse ei ole siitä etteikö nyt olisi yhtä hyviä kirjoittajia kuin takavuosina. Tietysti on. Kyse ei olekaan talentin puutteesta, vaan siitä, että se talentti ei enää tähän suuntaan vedä. Koska musiikki ei ole median kannalta ensisijaisesti musiikkia, vaan viihdettä, siitä kirjoittavat viihdetoimittajat eli ne, joiden kosketuspinta aiheeseen on tyystin toisenlainen kuin faniuden kautta bisnekseen tulleilla. Silloin ei paljon musiikista jutuissa puhuta. Eipä sillä, että kaipaisin loppumatonta jaadijaata siitä mikä kappale on studiossa missäkin järjestyksessä tehty, mutta tämän rakennemuutoksen äärellä on faktatieto hävinnyt human interestin tieltä.

Eli innovaatiot rockista kirjoittamisen eloon herättämiseen ovat enemmän kuin tervetulleita. Mutta hoidetaan ensin perusasiat kuntoon.

(Epäviralliseksi loppukaneetiksi voitaisiin tähän kyynisesti vetää sekin huomio, että koko pohdinta aiheesta on turhaa niin kauan kuin keskittymisestä ja resurssien jatkuvasta vähenemisestä johtuen ne harvat olemassaolevat vanhan liiton musiikkimediat keikkuvat olemassaolonsa reunalla.)

Lutakko Liekeissä 2014

Liekit oli sytytetty jo perjantaina, mutta itse pääsin tukkoon rakennettuun Lutakon kaupunginosaan vasta lauantaina, jossa ulkolavan korkannut SMC Lähiörotat ei varsinaiselle yleisömerelle esiintynyt. Liekö porukan fanit olleet iltapäiväneljältä vielä päivätorkuilla. SMC:n patukkapää Junon habitus ainakin kieli hitaasta heräämisestä, mikä ei toki leveään kestovirneeseen vaikuttanut. Rutiinimaisesta vedosta ei siis kannata liikaa joukkiota ruoskia, ja olipa Erä-Koira Raffiin Suomi-Flättiin tainnut kirjoittaa uudet riimitkin. Tulee olemaan mielenkiintoista, kuinka Lähiöjyrsijät saavat tuoreen otteensa suomiräppiin säilytettyä tulevalla kakkospitkäsoitollaan.

Stonertrio Tombstoned puolestaan petrasi huomattavasti studiotöihinsä nähden, sillä bändin nimeä kantava debyytti ei vieläkään kuulostaa keskivertoa kummemmalta. Livenä sen sijaan juureva riffittely ja puolihuolimaton groove veivät mennessään. Mumistut välispiikit ja simppeli valoshow täydensivät yhtyeen johdonmukaista esiintymistä, jossa ei krumeluureja ole tarkoituskaan etsiä. Näin jytärockia on tarkoituskin vetää! Albumin biisien lisäksi kuultiin uudelleenjulkaistua demomatskua sekä kauniiksi lopuksi juuri sopivan juustoinen Wicked Lady -cover Run The Night.

Ghost Brigade soitti aikoinaan ensimmäisen keikkansa Lutakossa ja paljon on siitä hetkestä muuttunut. Nyt kokoonpanoaan sitten viime näkemän uusinut bändi on Euroopan-kiertueiden karaistama ammattilaisporukka, jonka paikka on festareiden isoimmilla lavoilla. Takataskussa on marraskuun alussa ilmestyvä IV - One With The Storm -albumi, jota säästellessään Ghost Brigade keskittyi vanhaan, hyväksi havaittuun biisinippuun. Ja kyllä se tehosikin, sillä kaikki kylmät väreet eivät selkärangassa johtuneet kalseasta kelistä. 

Kun yhtyeen kotikentällä oltiin, niin osa väestä livahti Ghost Brigaden jälkeen paikalta lauantaisaunaan. Pakko oli itsekin käydä hakemassa lisää nuttua niskaan. Takaisin tullessa alueen ulkopuolella sideshow-ohjelmistosta Relentless napsutteli vauhdikkaan psychobillynsä viime sointuja. 

Mitä enemmän rokkibändejä keikkatilanteessa näkee, niin yhä useammin pohtii kuinka paljon lavalla on kulloinkin itse artisti ja koska se henkilö, joka esittää artistia. 

Tällaiset pohdinnat pompsahtivat taas mieleen tummaa punkrockia soittaneen INVSN:in paikalle marssittanutta Dennis Lyxzéniä seuratessa. Miekkonen on totta kai karismaattinen niin kuin pitääkin jos entisenä punkkarina tulee valituksi Ruotsin seksimmäimmäksi mieheksi vai mikä viime aikoina tiuhaan siteerattu titteli nyt kirjaimellisesti mahtoikaan olla. Liikkeet ja välispiikit tuntuivat ulkoa opitulta aina lavalla olevan bändin musiikkia myöten. Lyxzén on luonnollisesti lahjakas, sitä itsekään en kehtaa kiistää, mutta monessako Refusedin jälkeisessä kokoonpanossa on ollut komeiden raamien sisällä myös kestävää sisältöä?

Muistan elävästi kuinka itselle uppo-oudosta The Baboon Show´sta tuli uusi suosikkibändini nähtyäni sen Lutakon Kickstart-tapahtumassa vuonna 2007. Samanlaista shokkihoitoa tarjosi norjalainen Honningbarna, josta etukäteen ainoa muistikuva oli bändin instrumenttivalikoimaan kuuluva sello. Bändiä hetken aikaa suu auki seuranneena pää meinasi räjähtää. 

Nuoren Kauko Röyhkän näköinen juippi huusi ja tempoi ympäri liiteriä. Välillä yleisön joukkoon katosivat kesken soiton molemmat kitaristit. Intensiteetti ei laskenut sekunniksikaan. Ei edes silloin kuin solisti tarttui selloon, jonka käsittely täytti törkeän pahoinpitelyn tunnusmerkit. Norjankielisistä biiseistä ei tajunnut muuta kuin vahvan poliittisen latauksen. Parasta Honningbarnassa oli porukan vilpitön kanssakäyminen yleisönsä kanssa. Myllerrys lattialla käytiin hymyssä suin ja rokkikeikkojen käytetyimmistäkin kikoista paistoi läpi vilpittömyys ja sataprosenttinen osallistuminen. Jopa silloin, kun keikan lopuksi yhtyeen jäsenet jäivät halailemaan yleisöä. 

Jälkeenpäin orkesteria levytetyssä muodossa kuulleena tajuaa vieläkin paremmin kuinka tehokkaasti livetilanteessa bändi voi kiristää ja yksinkertaistaa sanottavaansa. Tuima ja raskas punkrock muuntui elävässä elämässä simppeliksi garagepunk-tikkaukseksi.

Beastmilkistä on leivottu kansainvälistä menestyjää eikä ihan syyttä. Mat McNerneyssa on isotkin massatkin hypnotisoivaa vetovoimaa. Bändin jylhä postpunkin ja kolossaalisen heavyrockin mikstuura on sekin oivallista, kun katsotaan kenellä on bluffin lisäksi myös voittoon vaadittava käsi. Ihan maagiseen lentoon ei Beastmilk settiään saanut, vaikka pimenevä ilta olisi siihen komeat puitteet tarjonnutkin. Ehkä livepreesens ei sittenkään kanna vielä aivan näin isoja areenoita. Aloittakaa siis Climax -albumista, jolla Beastmilkin maailmankatsomus pääsee todella oikeuksiinsa.

Jäsenten riiteleminen oikeusistuimissa asti ei ole nostanut legendaarisimman deathmetalyhtye Entombedin – tai Entombed A.D.:n niin kuin nykyään kuuluu sanoa - osakkeita. Vihdoin julkaistu Back To The Front -albumi on toki ihan maistuva, mutta ei sillä itsessään ole juuri muuta arvoa kuin olla huikean jatkumon viimeisin lenkki. 

Porukassa soittaa tätänykyäkin taitavaa väkeä, mutta Lars-Göran Petrovin show´han koko bändi kitaristi Alex Hellidin otettua hatkat on. LG:n olemus on kyllä verraton: lysyssä vaappuva, turpea solisti näyttää kuin olisi vähän väliä saamassa vähintään sydänkohtauksen. Ihan deathmetalin Ozzy Osbourne. Tällä kertaa mies meinasi tukehtua hiuksiinsa, ei saanut nenästään roikkuvaa räkäjojoa katkeamaan ja veteli kessua monen biisin välissä kuin henkensä hädässä. Koko keikan ajan ukko pelleili, irvisteli ja kertoi vitsejä. 

Uuden levyn tarpeesta kertoo sekin, että uusista ralleista soitettiin vain Waiting For Death. Entombed A.D. on jukeboksi, ei sille voi mitään. Harvaan soittopeliin vaan on ladattu sellainen materiaali: Left Hand Path, Revel In Flesh, Living Dead, Wolverine Blues, Out Of Hand... vain muutamia Liekeissä kuultuja vetoja mainitakseni.

Eihän tämäkään keikka orkesterin parhaiden näkemieni joukkoon noussut, mutta turkasen hyvälle tuulelle sen seuraamisesta eittämättä tuli. Esitetyt kappaleet ovat niin merkittävä osa tyylilajinsa historiaa, että hyvä ne on pitää mielessä. Opetetaanhan kouluissakin vielä matematiikkaa, vaikka tuskin siinäkään on uusia kaavoja viime vuosina keksitty.

Henkisen pääesiintyjän jälkeen ei Catharsiksen odottamaani paljon metallisempi hardcorepunk oikein enää napannut. Tuntui kuin kaikki instrumentit olisi luukutettu täysillä ja soundi oli sitä myöten tukossa. Bändi ei varsinaisesti nyansseilla leikittelekään, mutta olisi se silti ollut kiva saada paremmin mätöstä selvää. Pitkältä tauolta palannutta Catharsista pidetään yleisesti amerikkalaisen ruohonjuuritason hardcorepunkin mestarina. Se ei enää väsyneeseen mielentilaan oikein enää mahtunut, kun biisit olivat samaa muussia ja välispiikkien palopuheissa oli vahva yliyrittämisen maku.

Lutakon vaihtoehtorockiin, punkiin ja metalliin (ja nykyään myös hiphopiin) keskittyneet Lutakko Liekeissä- ja takavuosina myös Kickstart -sisäfestivaalit ovat aina olleet omia suosikkejani loppukesän tapahtumakartalla. Kantaa ei ollut syytä muuttaa nytkään. Jelmun toiminta on elävän musiikin yhdistysten aatelia ja Lutakossa on aina hyvä fiilis. Se on varmasti kovan työn ja näkemyksen ansiota, mutta jotenkin olen aina halunnut uskoa, että myös henkimaailman hommilla on osuutta asiaan.