maanantai 28. huhtikuuta 2014

The Seekrets - Erittäin salainen

Nykyajan uskomuksen mukaan kaikki maailman informaatio löytyy netistä. Vanhan änkyrän skeptismi tuli toteen näytetyksi, kun yritin selvittää mikä kumma on The Seekrets, jolta tuli viime vuoden lopulla Blast Of Silencen julkaisema splittiseiska toisen autotalliyhtyeen, hieman enemmän protoelektroon nyökkäävän Lazardsin kanssa. Koska lumoavasti rämisevä, naiivisti ilakoiva garagerockyhtye jäi kaikesta tiedonmetsästyksestä huolimatta mysteeriksi, täytyi asiasta ottaa selvää ja tehdä haastattelu. Siihen ystävällisesti vastasivat The Seekretsin perustajajäsenet, sisarukset Aiju ja Sara.



Kuvat: CHRZU ja Sampo Arpalahti

Kertoisitteko lyhyesti Seekretsin syntyajatuksesta, ketä yhtyeessä soittaa ja mitä näette yhtyeen tähän mennessä merkittävimmiksi saavutuksiksi?
Aiju: Seekretsissä soitti aluksi vain minä (kitara ja laulu) ja mun sisko Sara (urut ja laulu). Ei meillä ollut rumpalia, kun ei me tunnettu ketään joka ois suostunut. Soitettiin muutama keikkakin kahdestaan. Ne oli varmaan tosi kummallisia keikkoja! Tarkoituksena oli tehdä rätväkkää rokkenrollia, mutta aluksi se oli jotain ihan muuta. Uudempi tuotanto on kyllä varmaan sellaista, jota aluksi ajateltiin.
Jossain vaiheessa saatiin rumpaliksi yksi poika, mutta sitten sen tyttöystävä sanoi ettei meidän kanssa sovi soittaa. Meillä oli keikka sovittuna seuraavalle viikolle, ja tuli kiire saada uusi rumpali niin otettiin mun poikaystävä Teemu. Sit kun se oli hyvä niin sai jäädä.
Sara: Teemu on päälle myös kiva. Sikski se sai jäädä.

Itselleni musanne tuo mieleen sen 90-luvun ajanjakson, kun garagerock tuli suomalaisen vaihtoehtomusaskeneen Thee Ultra Bimboosin ja Larry & The Lefthandedin myötä. Tietysti ennen kaikkea musiikillisesti, mutta myös estetiikan ja asenteen puolesta. Näettekö itse tällaisia yhtäläisyyksiä? Miten ylipäätään itse olet löytäneet sen musiikin, jota Seekretsin riveissä soitatte?
A: No kuuntelin kyllä ysärillä Bimbooseja ja Lärppiä, että saattaa ne sieltä kuuluakin! Muita ton ajan suomalaisia suosikkibändejä oli Sweetheart, Karkkis, Keuhkot ja Liimanarina. Muita bändejä, jotka on saattaneet vaikuttaa on Micragirls, The Cramps, The Mummies, Joy Division, Frankie Stein and His Ghouls, The Shaggs ja Misfits.
S: Toki kaikki kuunneltu (hyvä) musiikki vaikuttaa, ja jossain kohti on tietoisestikin muistaakseni haluttu viitata jollakin ratkaisulla johonkin bändiin, mutta kuiteski mun mielestä mitä ollaan tehty niin yleensä pyritään saada se kuulostamaan Seekretsille. Rariosta me kai alunperin on rokkia kuultu.
A: Joo Räkärodeosta tietty.

Teidän nimi tuntuu olevan todella kuvaava Seekretsille, sillä ihan äkkiseltään teidän bändistä ei hirveästi infoa netissäkään liiku. Esimerkiksi tieto, että teiltä on tullut ennen Lazards-splittiseiskaa kaksi omaakin seiskatuumaista oli itselleni aivan uusi! Onko salamyhkäisyys tyylikeino vai oman ja yhteistyökumppaneiden työtahdin seurausta?
A: Pyritään pitämään kyllä kaikki hommat salaisina. Treenien kellonaikaa ja sijaintiakaan ei kerrota muille bändiläisille suoraan, ilmoitan aina jollain salaisella keinolla niin kuin Metro-lehden tekstaripalstalla jollain koodatulla viestillä.
S: Varmaan kanssa se vaikuttaa, että 2/3 bändistä on numerovammaisia. Ei me edes tiedetä, monta levyä on tehty.



Teillä ymmärtääkseni on ja on ollut muitakin bändiprojekteja?
A: Soitin aiemmin rumpuja sellaisessa bändissä kun The Splits. Nykyään soitan rumpuja Charm Bagsissa, jonka kasetin Mono Mono Records julkaisee toukokuussa. Jotain keikkojakin on sovittuna.
S: Unelmissa ja aikeissa vaan. Rumpali soittaa tätä nykyä ainakin TheToxicsissa.

Paitsi että tunnuttu toimivan matalalla profiililla, niin myös tekemisen tahti tuntuu olevan aika verkkainen. Johtuuko se ajankäytöstä, siitä että The Seekrets ei ole priorieettilistan kärjessä vai siitä, ettei teillä ole tarvetta rivakampaan puuhasteluun? Tällaista musaa ei tosin kukaan muukaan taida tehdä uraorientoituneesti hampaat irvessä...
A: Seekrets on ollut vähän hiljaisella liekillä kaikenlaisten käytännön ongelmien takia. Asuttiin yhteen aikaan eri kaupungeissa, ja sit on ollut työasiat tiellä eli yksillä päiväduuni ja toisella yötyö ja iltavuoro, ja sit on kaikkia muita bändiprojekteja ja nyt sitten vielä saatiin muksu ton rumpalin kanssa, joka tietty vähän hankaloittaa treenaamista kun pitää aina hankkia lapsenvahti.
S: Kyllähän siihen vähän vaikuttaa sekin, ettei taideta olla niin tyrkkyjä, että ite yritettäis minneen keikalle ängetä. Lähinnä mennään kun joku pyytää, jos sattuu sopivat ajat just Aijun mainitsemien seikkojen suhteen. Aika rientää, ja kiirettä ei sillai.

Teet Aiju itse myös graafisen alan töitä sekä sarjakuvia. Kuinka läheisesti musahommiin liittyvä estetiikka yhdistyy muihin taiteellisen puolen näkemyksiisi? Etenkin garagerockissa monille se 60-luvun staili tuntuu olevan jopa tärkeämpää kuin itse musa jos nyt vähän halutaan liioitella...
A: Oon tehnyt ite kannet kaikkiin noihin meidän seiskoihin. Toi visuaalinen puoli on kyllä kans sellainen juttu, että ois kiva jos ois enemmän aikaa panostaa siihen. Yks musavideo tehtiin Teemun kanssa tohon Surfing Cop -biisiin. Olis hauskaa jos ehtis tehdä lisää mutta tuskinpa sitä aikaa tulee mistään lisää.



Olette käyneet soittamassa muutaman keikan myös Saksassa. Oliko teidän musaa levinnyt jo etukäteen sinne vai lähdittekö ihan sokkona reissuun? Millainen vastaanotto oli? Paljonko olette soittaneet ylipäätään keikkoja Suomessa?
A: Joo, oli tosi kiva reissu kyllä! Oltiin Bad Ceasarsien kanssa siellä. Ihan kohteliaasti ne saksalaiset kuunteli, mutta ei siellä mitään kirkuvia teinilaumoja näkynyt eikä kukaan heitellyt pikkuhousuja lavalle.
S: Oltaisko me Suomessa joku kakskyt soitettu. Ei oo tullut pidettyä kirjaa, en edes muista millon ne ekat kekkuloinnit tapahtui. Joskus 2008 ehkä.

Vaikka edellä olen korostanutkin, että olette Seekretsin kanssa puuhastelleet hissuksiin, niin teillä on varmasti silti jotain tulevaisuudensuunnitelmia tai tavoitteita? Onko tarkoitus aktivoida bändiä vai onko juuri tämä tekemisen tahti just sopiva?
A: No jaa, ei meillä kyllä mitään ihmeellisiä suunnitelmia oo! Olis kiva jossain vaiheessa äänitellä noita uudempia biisejä. Ja sit on ollut puhetta spektaakkelimaisesta spiritismi-keikasta, jossa esineet leijuis ja me soitettais mutta saas ny nähdä... 
S: Oishan se hauskaa olla aktiivisempi, mutta tosiaan nämä kaikenmaailman aikataulut ja elämät tässä ei kaikki niinkään kiusana vaan tapahtumassa. Onneksi tuskin hajotaan henkilökemiallisiin ristiriitoihin, ja toivon mukaan elämiset jatkuu.
A: Se on ollut suunnitelmana ja tavoitteena, että sit kun toi meidän lapsi oppii soittamaan tamburiinia tai jotain helistintä, niin sen vois ottaa mukaan treeneihin. Vauvana se olikin pari kertaa mukana, laitettiin sille kuulosuojaimet päähän ja se nukkui kopassaan treeniksen nurkassa samalla kun me soiteltiin. 


torstai 17. huhtikuuta 2014

Levynarkkarin arkipäivää: Itsepetosta ja hyviä selityksiä


Vaikka blogini nimi saattaa kuulostaa kornilta, niin ihan ilman syytä en nimeä valinnut. Musiikin kuuntelu ja levyjen säännöllinen ostaminen aiheuttavat myös addiktiota. Joskus se saattaa saada koomisiakin muotoja. Tai pikemmin on se joskus järkevääkin puuhaa. Mutta lähtökohtaisesti tämä harrastus ei toimi älyllisin perustein. Hupaisaa on seurata itsensä syyllistyvän kerta toisensa jälkeen suoranaiseen itsepetokseen, kun ostoksia pitää itselleen jotenkin perustella. Henkilökohtaisesti ongelma ei sinänsä ole akuutti, koska ostokset harvoin suuriin summiin yltävät. Siitä voidaan kyllä käydä keskustelua, kuinka tarpeellisia ne edukkaat ostokset ovat.

Mistä päästäänkin ensimmäiseen selitykseen. Tarvitsenko minä tämän äänitteen? No, en todellakaan. Mutta mitä pienessä, lähes velattomassa mökissä asuva keski-ikää lähestyvä lähes paheeton hampuusi lähipiireineen juoksevien kulujen ja välttämättömyystarvikkeiden lisäksi todella tarvitsee? Vaikka vuosituloni vastaavat keskimääräisen palkansaajan kolmen-neljän kuukauden tiliä, niin ei tässä nälkää ole tarvinnut nähdä. Silti nurkissa pyörii kaikenlaista roinaa, jota ei kukaan varsinaisesti hyvään elämään TARVITSE. Miksi siis levyjen ostamista pitäisi perustella tarpeella? Ei ainakaan nyt, kun äiti ei ole enää lannistuneesti huokaamassa, että eikö ne levyt jo riitä?

Yleisin syy ostopäätöksiin on tietysti mallia Sulo Vilén. Kun halvalla saa, niin onhan se pöljän puuhaa olla kiinnostavaa tai jopa hyvää levyä ostamatta. Ja jos totta puhutaan, niin levyhankinnoissa suurin harmistuksen aihe on ylivoimaisesti se, että äänitteen on pähkäilyn jälkeen jättänyt ostamatta. Yhden unettoman yön jälkeen pitää samaan paikkaan ravata uudelleen vain huomatakseen, että joku muu on tehnyt hyvät kaupat. Sekös vituttaa. Omaa tyhmyyttään jäi taas tärkeä levy saamatta.

Edellisen selityksen lähisukulainen on puolestaan levyluetteloiden ja muun informaation ansiosta yleistynyt ”tää on oikeasti arvokkaampi”. Eli vaikka ihan polkuhinta ei olekaan kyseessä, niin säästöä tulee silti, koska hintatietoisempi myyjä olisi pyytänyt enemmän. Tässä on vaarana se, että tulee ostettua sellaista tavaraa, jota ei sitten tulekaan kotona rajusti kuunneltua. Kriteerinä hinta ajoi laadun edelle. Tai sitten uteliaisuus voitti suhteellisuudentajun. Musiikki voi olla myös kiinnostavaa, vaikka sitä ei tulisi juurikaan kuunneltua. Silloin ei tietysti levyä tarvitsisi ostaa, mutta kuten sanottua, eihän tässä järjellä pelata. Tässä hävettää tietysti se, että levyn arvottaa sen markkinahinnan eikä sisällön mukaan. Se on ilmiö jota inhoan. Asiasta on tullut avauduttua ennenkin.

Viime aikoina on käyttöön iskostunut myös motto ”tätä en ole ikinä nähnyt”. Se naurattaa itseänikin, mutta ei se ole iskulauseen lipsauttelua lopettanut. Koska tämä saattaa olla viimeinen kerta, kun harvinaisen julkaisun saa käpäläänsä, alkaa epäillä pitäisikö tilaisuus hyödyntää. Musahulluille on itsestäänselvää, että totta kai pitää. Mutta ensin pitäisi tyynesti käydä mielessään ajatusprosessi, tuleeko tätä levyä niinkään kuunneltua vai vaan ihailtua hyllyssä. Mistä pääsemmekin jälleen edellisen kappaleen problematiikkaan. Niitä ostettuja levyjä pitäisi kuunnella eikä ihailla hyllyssä. Mutta minkäs ihminen luonnolleen voi? Sen verran itseä on hakattava selkään, että aika harvoin olen tällä perusteella lopulta ostopäätöstä tehnyt, mutta huulilta lausahdus on päässyt monesti.

Kaikki nämä tilanteet pätevät käytännössä käytettyjä levyjä – joita hankkimistani äänitteistä valtaosa on – ostaessa, mutta onnistuu se itsensä huijaaminen modernimminkin. En ollut pitkään aikaan tilannut ns. veroparatiisimaiden nettikaupoista levyjä ja tauon jälkeen tulkitsin sivuston väittävän luottokorttiani epäkelvoksi. Sitä sen ei pitänyt olla, joten pitkän tauon jälkeen ajattelin ottaa selvää, onnistuuko tilaaminen silti. Ihan siis vain kokeeksi klikkasin ostoskoriin hyllystä puuttuvan Black Keys -levyn. Ja kyllä! Ihan toimiva kortti tuntui olevan. Eikä sitten kukaan vie iloani kertomalla, että asian olisi voinut selvittää tuotetta ostamattakin.

Lopuksi kannattaa muistaa loistavasta Kramppeja ja nyrjähdyksiä -sarjakuvasta tuttu aforismi, jota lupaan käyttää jatkossakin: ”Kysehän ei ole siitä kuinka paljon minulla on levyjä, vaan siitä kuinka paljon minulta niitä vielä puuttuu.”