Niin paljon kuin pidänkin Kakka-Hätä
77:stä, Pää Kiistä + niistä puolesta tusinasta muista
pumpuista, itselleni läheisin Teemu Bergmanin ansiokkaalla tahdilla
perustamista punkrock-yhtyeistä on aina ollut The Heartburns. Itse
pääsin hyppäämään kelkkaan kymmenen vuotta sitten ilmestyneellä
Retard On The Runilla -ep:llä, joka yhä edelleen on se tärkein
tämän sekalaisen seurakunnan levyistä. Tajuton tempo yhdistettynä
pistämättömään (ja näköjään myös ehtymättömään)
melodiatajuun iski niin lujasti päin pläsiä, että seiskaa piti
pyörittää jatkuvasti. Paskat soundit vain alleviivasivat bändin
asennetta – korulauseita oli turha odottaa.
Into pikemminkin piukkeni esikoisalbumi
Fucked Up In A Bad Waylla, joka jää ikiaikaisesti aikakautensa
parhaimpien punkkilevyjen kaanoniin. Epätoivo, vitutus, alkoholismi
ja välinpitämättömyys eivät tee kenenkään elämästä
suoranaisesti hohdokkaampaa, mutta punklevyn polttoaineena ne ovat
parhaasta päästä.
Keikalla nähtynä bändi jätti
itsestään hämmentyneen vaikutelman. Bergmanin sekava presenssi
saattoi tuottaa entistäkin aggressiivisempaa mättämistä, jossa
saivat biisien lisäksi osansa myös muut jäsenet. Keikat eivät
aina olleet parhaita mahdollisia (alleviivattakoon että niitäkin
oli) , mutta aitoja siinä mielessä, että ne heijastivat porukan
kulloistakin kuntoa. Ja ne välispiikit: ”Onks hei kukaan teistä
impannut poloniumia?” on suurin piirtein paras mahdollinen
kommentti uutiseen venäläisten myrkyttämästä loikkariagentista.
Joku markan sosiologi vetäisi jo
yhtäläisyysviivoja punkin syvimpään olemukseen, kun DIY-asenne
tuotti juuri sellaista jälkeä kuin huvitti. Vaaran tunnettakaan ei
puuttunut. Onneksi olen sentään itse päässyt moisten
jonninjoutavuuksien yli. Heartburnsissa parasta on ollut
suoraviivainen asenne rockin soittoon. Se kuitenkin on ainoa mikä
ratkaisee. Tai no, hyviä biisejäkin tarvitaan, mutta ne bändillä
on aina olleet hallussa.
Tämän jälkeen suhteeni Heartburnsin
tuotantoon vähitellen viileni, mutta niin se kylmeni bändin
jäsenilläkin. Bergmanin myöhemmät vaiheet ovat laajalti
dokumentoituja ja kitaristi Lassen aikaansaannokset mm. Hero Dishonestissa ovat nekin alan ihmisille tuttuja. Myöhemmät levyt
ovat enimmäkseen hyviä, mutta sama raivopäinen polte niiltä ei
enää ensimmäisenä hypi silmille. Ei, vaikka esimerkiksi
kakkoslevy Fixin' To Diella soundit ovat pelkkää piikkilankaa.
Viimeksi näkemäni keikka Tampereen Klubilla muistaakseni Dwarvesin
lämppärinä oli sen sijaan ensimmäinen yhtyeeltä näkemäni
heikko esitys. En taida ottaa hirveää riskiä väittäessäni, että
tyyppejä kiinnosti enemmän illan päätähden kuin oma keikka.
Kaiken tämän jälkeen tieto
Heartburnsin uudelleenaktivoitumisesta herätti varovaisen
toiveikkaita fiiliksiä. Ja kyllä! Uusi seiskatuumainen Cold Hell Below vahvistaa taas vanhan rakkauden. Etukäteen kuultu nimibiisi
lupasi paljon eikä turhaan. Sitäkin lujimmin iskee b-puolen
avausraita Not A Pretty Sight, joka on bändin uran parhaimpia
ralleja. Siinä on – herra isä! - jopa kuultavissa jonkinmoista
uudistumista. The Heartburns kun on hyvällä tavalla pyörittänyt
samoja teemoja, biisirakenteita ja melodiakulkuja koko olemassaolonsa
ajan.
Yhtyettä seuranneet tietävät, että
yksi seiska tuskin muuttaa Heartburnsia paljoakaan aktiivisemmaksi,
mutta jotenkin mieltä jo lämmittää tieto, että vanha
suosikkiyhtye on ainakin nimellisesti hengissä ja hyvässä hapessa.
Aloittelijoille tiedoksi, että täydellisen punkrockbiisin voi tehdä vaikka näin:
(Ai niin, uskoisitteko että Teemu on
mukana jälleen uudessa virityksessä? Kytänsoittajien tulevalta
splittiseiskalta löytyy biisi nimeltä Töölö palaa ja kuolee. Ja
kyllä, sekin on aivan rautaa.)
