ISTEN: Metallikritiikin maahantuoja

Olin silloin arviolta 12-vuotias. Juuri aloittaneessa Metalliliitto-radio-ohjelmassa sai pyytää esitettäväksi toivekappaleita. Aloittelevaa hevidiggaria kiinnosti kuulla isojen poikien kehuma Motörheadin Ace Of Spades, joten sitä sitten postikortilla toivomaan. Voi jukupätkä, että olin onnesta soikeana, kun Klaus Flaming kappaleen sitten ohjelmassaan soitti. Kun sitten tulin hölmöyksissäni maininneeksi asiasta vanhemmilleni ja vieläpä sen, että esitin toiveeni nimimerkillä Heavy metal is my life, heille sloganin käännettyäni nauru maittoi. Kertoivat, että vielä se mieli muuttuu.

Olin satavarma, että kuuntelen pelkkää heviä lopun elämääni. Vanhemmat olivat kerrankin oikeassa, mutta toisaalta: ihan yhtä päättömällä innolla suhtaudun yhä musiikinkuunteluun. Tämä tosielämän kertomus tuli mieleeni, kun kahlasin läpi suomalaisen metallijournalismin aivan liian vähälle huomiolle jääneen, yli 800-sivuisen kokoomateoksen muotoon puetun Isten Fanzinen historian Don´t Break The Ghost. Sen päätoimittaja Mikko Mattila on oikeasti noudattanut mahtipontisen nimimerkkini julistusta.

Isten on tuttu sadoille metallinkuuntelun 80-luvun lopulla ja 90-luvun alussa aloittaneille. Sen merkitystä on muistettu painottaa koko suomalaisen zinekulttuurin ylläpitäjänä eikä todellakaan ilman perusteita. Ylistyslaulu on tullut tutuksi asiaa vähänkään seuraaville, mutta uskallan väittää, että Isten toi todellisen kritiikin suomalaiseen zinesceneen. Minä ja monet muut lehdentekijät yrittivät olla yhtä nokkelia, sarkastisia ja ironisia kuin Mattila. Useimmiten heikolla menestyksellä.

Istenistä muistetaan aina mainita, kuinka se oli nöyryyttävällä ylivoimaisuudella hauska ja vittumainen, kun poikki ja pinoon laitettiin etenkin death metal -scenen perässähiihtäjien joukko. Minusta on kuitenkin tärkeämpi huomio, ettei Mattila tai kukaan lehden avustajista lähtenyt tarkoitushakuisesti lyömään lyötyä tai että nälviminen olisi mennyt yleisen mielipiteen mukana. Yksi mieleenpainuvimmista esimerkeistä on Impaled Nazarenen Suomi-Finland Perkeleen naseva arvostelu.

Svart Recordsin kustantamasta antologiasta tekee entistäkin tärkeämmän Mattilan tätä julkaisua varten kirjoittamat, henkilökohtaista elämäänsäkin sivuavat hihanuotit jokaisen numeron teosta. Metallimusiikki tarjosi epäsosiaalisille nuorille miehille pakotien johonkin muuhun maailmaan, mutta harva antoi vastineeksi sille yhtä paljon kuin Isten. Sen määritteleminen Mattilan elämäntyöksi on vuosikymmenen understatement.

Kirjan mittainen kehityskaari on sikälikin mielenkiintoinen, että kun monet kaltaiseni zinentekijät droppasivat syystä tai toisesta pienlehden väkertämisen ja pikkuhiljaa erkaantuivat metallista, jatkoi Isten ilmestymistään. Se puolusti musiikkia naurettavaksi käyneeltä sceneajattelulta, joka oli tullut tiensä päähän jopa black metalin kaupallistuttua. Vaikka teksti oli julmuudessaan mustaa, puolusti Isten nimenomaan musiikkia eikä tärkeilevää ja teennäistä yhteisöllisyyden ihannetta. Voi vain arvailla, kuinka raskaalta lehdenteko on tuolloin tuntunut. Se, jos mikä osoittaa lehden merkityksen tekijälleen. Sitä paitsi, ohkaisemmissa loppupään numeroissa ollaan selkeästi jälleen löydetty se olennaisuuksiin keskittyvä, entistäkin analyyttisempi into koko metallikulttuuriin.

Isten on tietysti Mattilan luomus, mutta hän ei ole vastuussa siitä yksin. Etenkin mystisen Damhairin monipuolinen ja kekseliäs kuvitus ja niihin joskus anarkistisella vallattomuudella sisäänrakennettu huumori sopivat sekaan lyömättömästi. Tyhjentävimmin koko Istenin olemuksen paljastaa kuitenkin yksi arkistokuva lehdenteosta. Zinenteko oli monille sottaista leikkaa ja liimaa -puuhastelua. Isteniä tehtiin millimetrintarkasti valopöydällä linjateippien ja muiden alan välineiden avulla. Se ei voinut olla näkymättä jäljestä. Jos pedanttia ja kielitaitoista päätoimittajaa kosiskeltiin kirjoittamaan aina ulkomaita myöten, näkyi tämä äärimmäisyyksiin viety huolellisuus myös lehden poikkeuksellisen ammattimaisesta ulkoasusta.

Pipo pois päästä, natiaiset ja kiireen vilkkaa hankkimaan tärkein Suomessa julkaistu metalliensyklopedia.

LASTEN HAUTAUSMAA: ”Ennen kuolemaa onko elämää?”

Lasten Hautausmaan ensimmäiset julkaistut biisit pyörivät netissä jo kuukausia ennen kuin itse havahduin selvittämään mistä on kyse. Selvittämistä riittääkin, sillä jo makaaberisti nimetyn yhtyeen viehätystä on vaikea yksiselitteisesti avata. Muutamia osatekijöitä voisi silti ottaa esille.

Tekstit ovat erinomaisia. Niissä on saatu kuvattua sellainen arkielämän ulkopuolella oleminen, josta koskettavimmat lyriikat on usein tehty. Kappaleiden henkilöt viihtyvät useimmiten oman päänsä sisällä eikä se aina ole miellyttävä paikka. Sanoituksissa toinen viehättävä elementti on niiden pinnan alla vaaniva yliluonnollisen pelko. Näissä lauluissa on samaa tunnelmaa kuin lapsena 70/80-luvun Suomessa, jolloin kaikki arkielämästä poikkeava oli jo lähtökohtaisesti pelottava. Kun kaikkea humpuukia ei oltu vielä todistettu humpuukiksi, aiheuttivat väkivaltaiset kansantarinat, ufot ynnä muut henkimaailman hommat epämiellyttävän tunteen pienen ihmisen mielikuvitukseen. Toisaalta, tämä taitaa kuulua lapsuuteen oli maailmanaika mikä tahansa. Pelottavat jutut saattavat sukupolvien välillä muuttua, mutta vaikutus on sama.

Bändin toinen perustajajäsen Tuomo Mannonen on tuttu myös punkyhtyeestä Kivesveto Go Go, jonka tekstit toimivat osittain niin julkean hyvin samasta syystä. Bändin tunnetuin biisi Äiti hei on tietysti pinnalta humoristinen, mutta kuvastaa hyvin sitä aikaa, kun nuorista saatananpalvojista oltiin yhteiskunnallisesti huolestuneita. Samaa vistoa tunnelmaa edustaa vaikkapa Tutti Frutti -albumin päätösraita Hautausmaa. Lasten Hautausmaan erottaa Kivareista tekstillisesti vain se, että siitä on kuorittu näennäinenkin huumori pois.

Toinen syy yhtyeen puoleensavetävyyteen on laulaja Kristiina Vaara. Hänen vähäeleinen, epärockmainen lauluäänensä kuljettaa kertomuksia etäisesti, mutta samalla empaattisesti epävarmuuden ja tuskan välistä reittiä. Yhtye itse haluaa painottaa, ettei Lasten Hautausmaa ole pelkkää synkistelyä. Pelkästään pinnalta aistittuna tätä lausuntoa on vaikea ymmärtää, mutta se on sikäli totta, että nämä laulut eivät olisi niin koskettavia, elleivät juuri sävellykset olisi vanhanaikaisella tavalla kauniita, lohduttomuudessaankin elämän ainutkertaisuutta jollain syvällä tavalla ymmärtäviä. Se tavoittaa syvimmän inhimillisyyden raadollisuudenkin keskeltä.

Bändiä on verrattu ahkerasti Mana Manaan, joka on tietysti luontevaa siksikin, että solisti Vaara on Vaaralista -yhtyeessään esittänyt juuri Mana Manan tuotantoa. Mutta edellä kiivaasti esille tuomani Lasten Hautausmaan tekstien toiseus - jonkun pelottavan rinnakkaisen todellisuuden olemassaolon, jota kukaan muu ei tunne – on juuri se mikä Hautuumaan kytkee Jouni Mömmön sanoitusperinteeseen. Ja se jos mikä on todella merkittävä saavutus. Lahjakkaat tekstittäjät kykenevät pyörittelemään sanoja akrobaattisesti mihin asentoon tahansa, mutta vaikealta tuntuvan asian luonteva välittäminen on paljon hankalampaa.

Nimettömän ep:n kaikki kappaleet ovat erinomaisia. Niiden vaikutus on suorastaan päihdyttävän addiktiivinen. En ole levyyn vielä ahkerankaan kuuntelemisen jälkeen kyllästynyt. Ainoa muutos levyä kohtaan on yhtyeen nimikappaleen - alun perin Aapeli Kissala ja Antipatia -yhtyeen tuotantoa - laskeutuminen suosikkikappaleen paikalta muiden joukkoon samalle viivalle.

Svart Records on julkaissut Lasten Hautausmaan ep:n nyt digitaalisena. Kymppituumaista vinyyliversiota lupaillaan ilmestyväksi tammikuun puolivälissä.

Jos muuten kappaleista Pudasjärven ufo herättää kiinnostusta aiheen lähempään tutustumiseen, suosittelen lämmöllä Ufojen kosminen viesti -nimistä teosta. Siitä riittää muutakin iloa talven pimeisiin iltoihin.