torstai 17. huhtikuuta 2014

Levynarkkarin arkipäivää: Itsepetosta ja hyviä selityksiä


Vaikka blogini nimi saattaa kuulostaa kornilta, niin ihan ilman syytä en nimeä valinnut. Musiikin kuuntelu ja levyjen säännöllinen ostaminen aiheuttavat myös addiktiota. Joskus se saattaa saada koomisiakin muotoja. Tai pikemmin on se joskus järkevääkin puuhaa. Mutta lähtökohtaisesti tämä harrastus ei toimi älyllisin perustein. Hupaisaa on seurata itsensä syyllistyvän kerta toisensa jälkeen suoranaiseen itsepetokseen, kun ostoksia pitää itselleen jotenkin perustella. Henkilökohtaisesti ongelma ei sinänsä ole akuutti, koska ostokset harvoin suuriin summiin yltävät. Siitä voidaan kyllä käydä keskustelua, kuinka tarpeellisia ne edukkaat ostokset ovat.

Mistä päästäänkin ensimmäiseen selitykseen. Tarvitsenko minä tämän äänitteen? No, en todellakaan. Mutta mitä pienessä, lähes velattomassa mökissä asuva keski-ikää lähestyvä lähes paheeton hampuusi lähipiireineen juoksevien kulujen ja välttämättömyystarvikkeiden lisäksi todella tarvitsee? Vaikka vuosituloni vastaavat keskimääräisen palkansaajan kolmen-neljän kuukauden tiliä, niin ei tässä nälkää ole tarvinnut nähdä. Silti nurkissa pyörii kaikenlaista roinaa, jota ei kukaan varsinaisesti hyvään elämään TARVITSE. Miksi siis levyjen ostamista pitäisi perustella tarpeella? Ei ainakaan nyt, kun äiti ei ole enää lannistuneesti huokaamassa, että eikö ne levyt jo riitä?

Yleisin syy ostopäätöksiin on tietysti mallia Sulo Vilén. Kun halvalla saa, niin onhan se pöljän puuhaa olla kiinnostavaa tai jopa hyvää levyä ostamatta. Ja jos totta puhutaan, niin levyhankinnoissa suurin harmistuksen aihe on ylivoimaisesti se, että äänitteen on pähkäilyn jälkeen jättänyt ostamatta. Yhden unettoman yön jälkeen pitää samaan paikkaan ravata uudelleen vain huomatakseen, että joku muu on tehnyt hyvät kaupat. Sekös vituttaa. Omaa tyhmyyttään jäi taas tärkeä levy saamatta.

Edellisen selityksen lähisukulainen on puolestaan levyluetteloiden ja muun informaation ansiosta yleistynyt ”tää on oikeasti arvokkaampi”. Eli vaikka ihan polkuhinta ei olekaan kyseessä, niin säästöä tulee silti, koska hintatietoisempi myyjä olisi pyytänyt enemmän. Tässä on vaarana se, että tulee ostettua sellaista tavaraa, jota ei sitten tulekaan kotona rajusti kuunneltua. Kriteerinä hinta ajoi laadun edelle. Tai sitten uteliaisuus voitti suhteellisuudentajun. Musiikki voi olla myös kiinnostavaa, vaikka sitä ei tulisi juurikaan kuunneltua. Silloin ei tietysti levyä tarvitsisi ostaa, mutta kuten sanottua, eihän tässä järjellä pelata. Tässä hävettää tietysti se, että levyn arvottaa sen markkinahinnan eikä sisällön mukaan. Se on ilmiö jota inhoan. Asiasta on tullut avauduttua ennenkin.

Viime aikoina on käyttöön iskostunut myös motto ”tätä en ole ikinä nähnyt”. Se naurattaa itseänikin, mutta ei se ole iskulauseen lipsauttelua lopettanut. Koska tämä saattaa olla viimeinen kerta, kun harvinaisen julkaisun saa käpäläänsä, alkaa epäillä pitäisikö tilaisuus hyödyntää. Musahulluille on itsestäänselvää, että totta kai pitää. Mutta ensin pitäisi tyynesti käydä mielessään ajatusprosessi, tuleeko tätä levyä niinkään kuunneltua vai vaan ihailtua hyllyssä. Mistä pääsemmekin jälleen edellisen kappaleen problematiikkaan. Niitä ostettuja levyjä pitäisi kuunnella eikä ihailla hyllyssä. Mutta minkäs ihminen luonnolleen voi? Sen verran itseä on hakattava selkään, että aika harvoin olen tällä perusteella lopulta ostopäätöstä tehnyt, mutta huulilta lausahdus on päässyt monesti.

Kaikki nämä tilanteet pätevät käytännössä käytettyjä levyjä – joita hankkimistani äänitteistä valtaosa on – ostaessa, mutta onnistuu se itsensä huijaaminen modernimminkin. En ollut pitkään aikaan tilannut ns. veroparatiisimaiden nettikaupoista levyjä ja tauon jälkeen tulkitsin sivuston väittävän luottokorttiani epäkelvoksi. Sitä sen ei pitänyt olla, joten pitkän tauon jälkeen ajattelin ottaa selvää, onnistuuko tilaaminen silti. Ihan siis vain kokeeksi klikkasin ostoskoriin hyllystä puuttuvan Black Keys -levyn. Ja kyllä! Ihan toimiva kortti tuntui olevan. Eikä sitten kukaan vie iloani kertomalla, että asian olisi voinut selvittää tuotetta ostamattakin.

Lopuksi kannattaa muistaa loistavasta Kramppeja ja nyrjähdyksiä -sarjakuvasta tuttu aforismi, jota lupaan käyttää jatkossakin: ”Kysehän ei ole siitä kuinka paljon minulla on levyjä, vaan siitä kuinka paljon minulta niitä vielä puuttuu.”



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti