Vaikka blogini nimi saattaa kuulostaa
kornilta, niin ihan ilman syytä en nimeä valinnut. Musiikin
kuuntelu ja levyjen säännöllinen ostaminen aiheuttavat myös
addiktiota. Joskus se saattaa saada koomisiakin muotoja. Tai pikemmin
on se joskus järkevääkin puuhaa. Mutta lähtökohtaisesti tämä
harrastus ei toimi älyllisin perustein. Hupaisaa on seurata itsensä
syyllistyvän kerta toisensa jälkeen suoranaiseen itsepetokseen, kun
ostoksia pitää itselleen jotenkin perustella. Henkilökohtaisesti
ongelma ei sinänsä ole akuutti, koska ostokset harvoin suuriin
summiin yltävät. Siitä voidaan kyllä käydä keskustelua, kuinka
tarpeellisia ne edukkaat ostokset ovat.
Mistä päästäänkin ensimmäiseen
selitykseen. Tarvitsenko minä tämän äänitteen? No, en
todellakaan. Mutta mitä pienessä, lähes velattomassa mökissä
asuva keski-ikää lähestyvä lähes paheeton hampuusi
lähipiireineen juoksevien kulujen ja välttämättömyystarvikkeiden
lisäksi todella tarvitsee? Vaikka vuosituloni vastaavat
keskimääräisen palkansaajan kolmen-neljän kuukauden tiliä, niin
ei tässä nälkää ole tarvinnut nähdä. Silti nurkissa pyörii
kaikenlaista roinaa, jota ei kukaan varsinaisesti hyvään elämään
TARVITSE. Miksi siis levyjen ostamista pitäisi perustella tarpeella?
Ei ainakaan nyt, kun äiti ei ole enää lannistuneesti huokaamassa,
että eikö ne levyt jo riitä?
Yleisin syy ostopäätöksiin on
tietysti mallia Sulo Vilén. Kun halvalla saa, niin onhan se pöljän
puuhaa olla kiinnostavaa tai jopa hyvää levyä ostamatta. Ja jos
totta puhutaan, niin levyhankinnoissa suurin harmistuksen aihe on
ylivoimaisesti se, että äänitteen on pähkäilyn jälkeen jättänyt
ostamatta. Yhden unettoman yön jälkeen pitää samaan paikkaan
ravata uudelleen vain huomatakseen, että joku muu on tehnyt hyvät
kaupat. Sekös vituttaa. Omaa tyhmyyttään jäi taas tärkeä levy
saamatta.
Edellisen selityksen lähisukulainen on
puolestaan levyluetteloiden ja muun informaation ansiosta yleistynyt
”tää on oikeasti arvokkaampi”. Eli vaikka ihan polkuhinta ei
olekaan kyseessä, niin säästöä tulee silti, koska
hintatietoisempi myyjä olisi pyytänyt enemmän. Tässä on vaarana
se, että tulee ostettua sellaista tavaraa, jota ei sitten tulekaan
kotona rajusti kuunneltua. Kriteerinä hinta ajoi laadun edelle. Tai
sitten uteliaisuus voitti suhteellisuudentajun. Musiikki voi olla
myös kiinnostavaa, vaikka sitä ei tulisi juurikaan kuunneltua.
Silloin ei tietysti levyä tarvitsisi ostaa, mutta kuten sanottua,
eihän tässä järjellä pelata. Tässä hävettää tietysti se,
että levyn arvottaa sen markkinahinnan eikä sisällön mukaan. Se
on ilmiö jota inhoan. Asiasta on tullut avauduttua ennenkin.
Viime aikoina on käyttöön iskostunut
myös motto ”tätä en ole ikinä nähnyt”. Se naurattaa
itseänikin, mutta ei se ole iskulauseen lipsauttelua lopettanut.
Koska tämä saattaa olla viimeinen kerta, kun harvinaisen julkaisun
saa käpäläänsä, alkaa epäillä pitäisikö tilaisuus hyödyntää.
Musahulluille on itsestäänselvää, että totta kai pitää. Mutta
ensin pitäisi tyynesti käydä mielessään ajatusprosessi, tuleeko
tätä levyä niinkään kuunneltua vai vaan ihailtua hyllyssä.
Mistä pääsemmekin jälleen edellisen kappaleen problematiikkaan.
Niitä ostettuja levyjä pitäisi kuunnella eikä ihailla hyllyssä.
Mutta minkäs ihminen luonnolleen voi? Sen verran itseä on hakattava
selkään, että aika harvoin olen tällä perusteella lopulta
ostopäätöstä tehnyt, mutta huulilta lausahdus on päässyt
monesti.
Kaikki nämä tilanteet pätevät
käytännössä käytettyjä levyjä – joita hankkimistani
äänitteistä valtaosa on – ostaessa, mutta onnistuu se itsensä
huijaaminen modernimminkin. En ollut pitkään aikaan tilannut ns.
veroparatiisimaiden nettikaupoista levyjä ja tauon jälkeen
tulkitsin sivuston väittävän luottokorttiani epäkelvoksi. Sitä
sen ei pitänyt olla, joten pitkän tauon jälkeen ajattelin ottaa
selvää, onnistuuko tilaaminen silti. Ihan siis vain kokeeksi
klikkasin ostoskoriin hyllystä puuttuvan Black Keys -levyn. Ja
kyllä! Ihan toimiva kortti tuntui olevan. Eikä sitten kukaan vie
iloani kertomalla, että asian olisi voinut selvittää tuotetta
ostamattakin.
Lopuksi kannattaa muistaa loistavasta
Kramppeja ja nyrjähdyksiä -sarjakuvasta tuttu aforismi, jota
lupaan käyttää jatkossakin: ”Kysehän ei ole siitä kuinka
paljon minulla on levyjä, vaan siitä kuinka paljon minulta niitä
vielä puuttuu.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti