Hengailua musiikkibisneksessä ja sen laidoilla kolmella vuosikymmenellä, musiikin suurkulutusta neljällä.
Päämääränä hyvästä musasta intoilu, joskus myös alan ilmiöiden kummastelu.
Joskus kauan sitten järjestettiin vielä Rockin SM-kilpailuja. Vielä aiemmin niillä oli jotain painoarvoa. Vuonna 2002 oli sentään uudella järjestäjällä todellista yritystä, vaikka homma taisi kyykähtää tältä taholta tuon yhden kerran jälkeen. Tuolloin voiton kisoista kaappasi Säkylästä tullut Grammers.
Satuin jostain kumman syystä istumaan tuolloin tuomaristossa eikä vakavastiotettavaa keskustelua voittajasta syntynyt. Grammers oli ylivoimainen. Bändin rohea esiintyminen, isoääninen solisti Hannu Vainionpää ja taivaankappaleita tavoittelevat biisit iskivät kuin sukkapuikot pistorasiassa. SM-voitosta ei yhtyeelle gloriaa satanut. Koko foorumi oli jo vanhentunut ja muotitietoisten korvissa niin oli Grammersin seiskarirock tyylivalintanakin.
Markkinat eivät ole vieläkään polvillaan, vaikka yhtye on ihan jumalattomassa iskussa. Bluesiin kallellaan oleva 70-luvun hard rock ei Suomen musapiireissä vieläkään aiheuta rahasadetta ja massoille Grammers on yhä tuntematon. Levyjä bändi on kuuliaisesti tehnyt lähes koko tuon yli kymmenen vuoden periodin, mutta muutamat kuuluville sattuneet albumit ovat aiheuttaneet lähinnä vain hyväksyvää nyökyttelyä. Ihan kivaa. Mutta nyt lähtee!
Alkuvuodesta ilmestynyt Journey on Grammersin kuudes albumi ja ohi meinasi mennä sekin. Myönnän ettei bändin esittämä musa, johon voi yhdistää kaksi lempikirosanaani retro ja roots, lähtökohtaisesti puhuttele henkilökohtaisesti, mutta se on aivan samantekevää, sillä osa biiseistä on niin rautaisia, ettei tässä tarvitse genrepoliisina ollakaan.
Led Zeppelin, Rainbow, Deep Purple... Siinä muutamia ensimmäisenä mieleentulevia verrokkeja ja onhan Journeylla tuhti annos Lynyrd Skynyrdin syvää etelää. Bändin kovin valttikortti on yhä laulaja Vainionpää, joka ei taatusti revitellessään mieti vakuutusmaksuja tai lainanlyhennyksiä, vaan elää sielullaan rock'n'roll-unelmaa. Niin kuin pitääkin. Anteeksipyytelyllä ei ole ennenkään mitään voitettu.
Albumin avauskolmikko Journey/Brother/Hey Mama on läkähdyttävän kova rypistys heti kärkeen. Voi Jeesuksen munat kuinka löyhäkätisesti hienoja melodioita bändi niihin on tuhlannut! Tämän jälkeen meno tasaantuu ja kun bändi ottaa biiseistä kaiken irti (tahtoo sanoa että ralleille kertyy mittaa), voi levyä kotisohvalla jo kuunnella istuen ja ilmakitaraa soittamatta. Ei sillä, komeita veivauksia löytyy myöhemminkin, kuten nimeään myöten antheeminen U.S. Of A. tai todella miehekäs Sign Of The War.
Reiluutta on vähän naiivia musabisneksessä - tai elämässä - peräänkuuluttaa, mutta olisi ihan kohtuullista, että edes classic rockin ystävät löytäisivät Grammersin. Uskallan väittää, että kelpaisi.
Onhan siinä jotain huolestuttavaa. Tämä kokoelmalevy on kuin juuri minun makuuni räätälöity. Kuinka paljon olenkaan saanut revittyä riemua paskasta musiikista ja tässä sitä olisi oikein kaksi cd:llistä! Ja kuinka monta uutta oikeasti kovaa tulokasta tai vanhaa, aiemmin tuntematonta klassikkoa olisinkaan tämän koosteen kuuntelemiseen käytetyn ajan puitteissa kuullut? Sellaista ihan tosissaan hyvää musiikkia, jonka kuuntelemiseen ei tahdo vuorokauden tunnit riittää. Toisaalta, vastaus piilee yllä. Elämänilooni näillä ohilaukauksilla on ollut huomattava merkitys.
Riman alta ja ohi maalin sisältää roppakaudella jo omasta hyllystä löytyviä alan merkkiteoksia sekä lukemattomista YouTube -luupeista tuttuja tulkintoja. Olen silti vakaasti sitä mieltä, että nämä sävelmät on hyvä olla myös tällaisessa muodossa, vaikka niillä perhesopua vähentävä vaikutus voi toisinaan ollakin. Sitä paitsi paskan hamstraaja on aina mielissään lisäinfosta, jota kokoelman toimittaja Juha Rantala artisti- ja kappaletiedoissa levyn kansivihkossa jakaa.
Ja löytyyhän kansista kosolti itselle uuttakin äimisteltävää. Riemukkaammasta päästä ovat aidolta rokkimummolta kuulostavan Helga Väänäsen Bill Haley -luenta Tunnista toiseen, joka pistää rytmitajun villisti ns. nextille levelille sekä nimestään ja äänestään huolimatta iskelmätipu Einarin (esiintyy linkissä omalla nimellään) Tangatyttö, joka puolestaan antaa aivan uutta ulottuvuutta nk. seksi-iskelmän genrelle. Miten tällaiset ovat voineet mennäkään minulta ohi? Myös charmantisti nimetyn Pentti Puntti Bandin Rämpällään jaksaa naurattaa ääneen yhä uudelleen ja uudelleen.
Maailman tappiin saakka voi analysoida olisivatko kaikki esitykset tällä levyllä, jos artisti ei olisi muusta julkisuudesta tuttu. Esimerkiksi Kari Salmelaisen Tahdon olla sun napakymppis on sävellyksenä hyvinkin kelpo suomi-iskelmä villeine latinovaikutteineen. Toisessa äärilaidasta tojottaa alan ehdoton klassikko eli Ringa Ropon ja Tuija Helanderin Juokse pois, jonka esiin kaivaminen lähentelee jo kiusaamista. Niin huono se on. Mutta niin paljon iloa näistä esityksistä koituu, että sellaisen vakavissaan väittäminen olisi vähintäänkin hurskastelua.
Huomio kiinnittyy myös sellaiseen sinänsä merkityksettömään yksityiskohtaan, että ilmeisesti Rocket Recordsille siirtyneiden oikeuksien takia edesmenneen Satsangan katalookista on kokoelmalle naarattu suhteessa aika paljon käppäistä käännösiskelmää. Mutta paikkansa nekin puolustavat. Hyvässä tai pahassa, se riippuu ihan kuulijasta.Ylipäätään raskaan sarjan harrastajalle osa materiaalista on niin tuttua, että kuuntelulle ei enää tunnu löytyvän tarvetta, mutta esimerkiksi Emilian, Lenin ja Tuijamarian päivittäminen compact disc -aikaan lämmittää mieltä kovasti.
Ja onhan tämä julkaisu ehdoton kulttuuriteko. Paskan musiikin harrastuksen aloittelijoille kyseessä on vankka perusteos. Levyn nouseminen Suomen viralliselle albumilistalle kertoo sekin jotain julkaisun tarpeellisuudesta.
***
Niin lähellä sydäntä Riman alta ja ohi maalin (alaotsikoltaan Suomi-iskelmän hurjimmat harhalaakit) on, että oli vähintäänkin pakko jututtaa julkaisun taustalla olevaa Juha Rantalaa aiheesta.
Ensinnä hän haluaa korostaa huonon ja hyvän paskan musiikin eroja. Esimerkiksi ensimmäisestä hän nostaa Mamban, jonka kuuntelemisessa ei nauru totisesti paljon maitakaan.
- En ymmärrä, että miten sen parissa voi kukaan elämäänsä tuhlata. Sitten on taas erikseen viihdyttävä paska musiikki, jota kansainvälisistä tähdistä edustaa esimerkiksi Mrs. Miller tai Suomessa vaikka Helga Väänänen. Näitä artisteja on riemu kuunnella ja se tuo elämään iloa. Paskan musiikin viehätys on siinä, että sen kohdalla yleensä näemme vilpitöntä yrittämistä ilman todellisia edellytyksiä suoriutua tehtävästä.
- Esimerkiksi Helga Väänäsen kohdalla se villakoiran ydin on siinä rytmissä pysymättömyydessä. Jos Helga olisi laulanut levyttämänsä kappaleet tahdilleen, olisi se tuotanto ollut pelkästään b-luokan iskelmää. Eli huonoa, koska Helgan ääniala on sangen rajallinen. On hienoa, että Helga Väänänen uskalsi toteuttaa unelmansa. Minun asteikollani Helga Väänänen edustaa hyvää huonoa musiikkia kun taas vaikka Helka Hynninen edustaa ainoastaan huonoa huonoa musiikkia.
Rantalan pyörittämän Rocket Recordsin katalookissa on paljon muutakin arkistoihin hautautunutta tai muuten suurelta yleisöltä unohtunutta musiikkia. Hölmömpikin ymmärtää, ettei esimerkiksi tämän kokoelman ensisijaisena tarkoituksena ole menestyä kaupallisesti. Yllättäviäkin motiiveja Rocketin julkaisutoimintaan sen sijaan löytyy.
- Levyjen julkaisemisen suola on siinä, että onnistuu järkyttämään ahdasmielisiä ihmisiä. Esimerkiksi paljon progelevyjä julkaisseena nautin suunnattomasti siitä, kun pitkän progeputken jälkeen katalogissa ilmestyy jotain hömppämusiikkia ja sitten joku fanaattinen progediggari lähettää tuhottoman pitkiä vuodatusviestejä siitä, että miksi Rocket julkaisee tuollaista paskaa.
- Jokainen levy-yhtiöhän harjoittaa kaupallista toimintaa sillä hetkellä, kun tuote on saatettu markkinoille. Ja jokainen levy-yhtiö myös toivoo julkaisujen olevan mahdollisimman kaupallisia, paljon myyviä. Mitä Rocketin julkaisujen kaupallisuuteen tulee, niin joskus alkuaikoina yritin rakentaa julkaisuille jotain myyntiennusteita, mutta ne menivät pahemmin pieleen kuin Talvivaaran tuotantotavoitteet. Totesin siis, että parempi unohtaa julkaisukohtaiset tavoitteet ja pyrkiä rakentamaan katalogikokonaisuutta niillä resursseilla kuin mitä kulloinkin on käytössä.
Rantalaa itseään paskassa musiikissa kiehtoo levynkeräilijän ominaisuudessa löytämisen riemu. Nykyään kaiken ollessa helpommin saatavilla sekin ilo on vähentymään päin. Hän myös muistuttaa, että tahattoman ja tarkoitushakuisen koomisuuden välillä on eroja.
- Vähemmän naurattaa tämä ns. huumorimusiikin genre. Sehän on Suomessa ihan tuskastuttavaa kuunneltavaa ja väkisinväännettyä. Joku Simo Salminen kovan luokan lyriikoineen on tässä tietenkin poikkeus.
Tunnistavatko artistit yleensä itse esitystensä laadun? Onko sinulla kokemusta tai tietoa miten esiintyjät ovat suhtautuneet kyseenalaiseen kunniaan esiintyä tällaisella julkaisulla?
- Kokemukseni mukaan pitkän linjan ammattilaiset osaavat kyllä suhtautua tekemisiinsä tarvittaessa huumorillakin ja kunnioittavat myös tällaista lähestymistapaa kokoelman toimittamisessa. Toisaalta minun on helppo uskoa, että vaikkapa jollekin Timo T.A. Mikkoselle joutuminen mukaan tällaiselle kokoelmalle on aivan käsittämätöntä. Onhan hän epäilemättä Suomen Frank Sinatra ja Jumalan lahja kansakunnalle. Täytyy myös muistuttaa, että kokoelmalle mukaan pääseminen tai joutuminen ei ole missään nimessä osoitus ammattitaidottomuudesta. Kokoelman artisteista esimerkiksi Seija Simola ja Tapani Kansa ovat omassa sarjassaan ihan ykköstason laulajia, mutta levytysohjelmisto on ajoittain ollut kyllä sitä luokkaa, että he ovat ansainneet paikkansa tälläkin kokoelmalla.
Olet rajannut kokoelman esitykset tiettyyn päättymisvuoteen. Näetkö että tällaisen kokoelman tekeminen olisi edes mahdollista sitä myöhemmästä materiaalista? Nykyäänhän tehdään myös tarkoituksella huonoa ja aikaansa kestämätöntä musiikkia.
- Aiempaan vastaukseeni viitaten, huono musiikki ei ole sama asia kuin viihdyttävä paska musiikki. Minäkin osaisin tehdä huonoa musiikkia, mutta sillä ei olisi mitään arvoa millään kriteerillä. Se soopa, jota formaattiradiot tänä päivänä tuuttaavat ulos, ei ole missään määrin viihdyttävää. Ja toisaalta, sitä julkaistaan ihan kylliksi ilman, että Rocket Recordsin täytyy sitä soppaa mennä enää hämmentämään.
Monia kokoelman esiintyjiä leimaa tahaton komiikka. Onko siis omanarvontunto esteenä tällaisten julkaisujen yleistymiselle? Vain Poko on julkaissut avoimesti omia ohilyöntejään ja kömpelöitä suomikäännöksiä on esitellyt myös kaksi Mikä fiilis -kokoelmaa. Toisaalta, kaivataanko tämän enempää tällaista tavaraa esille?
- Ei pidä unohtaa myöskään Sonyn julkaisemia Armottomat-kokoelmia, joita tosin vaivaa liiallinen painottuminen tahallisesti huumorilla tehtyyn musiikkiin. Luulen, että se suurin este tällaisten julkaisujen teolle on ollut levy-yhtiöiden päässä. Kokoelmia halutaan tehdä liiaksi sillä linjalla, että valitaan mukaan niitä kaikkien tuntemia ajattomia klassikoita. Mutta silloin lopputuloksena on se, että samoja kappaleita julkaistaan eri biisijärjestyksellä vuodesta toiseen.
Olin silloin
arviolta 12-vuotias. Juuri aloittaneessa
Metalliliitto-radio-ohjelmassa sai pyytää esitettäväksi
toivekappaleita. Aloittelevaa hevidiggaria kiinnosti kuulla isojen
poikien kehuma Motörheadin Ace Of Spades, joten sitä sitten
postikortilla toivomaan. Voi jukupätkä, että olin onnesta
soikeana, kun Klaus Flaming kappaleen sitten ohjelmassaan soitti. Kun
sitten tulin hölmöyksissäni maininneeksi asiasta vanhemmilleni ja
vieläpä sen, että esitin toiveeni nimimerkillä Heavy metal is my
life, heille sloganin käännettyäni nauru maittoi. Kertoivat, että
vielä se mieli muuttuu.
Olin satavarma, että
kuuntelen pelkkää heviä lopun elämääni. Vanhemmat olivat
kerrankin oikeassa, mutta toisaalta: ihan yhtä päättömällä innolla
suhtaudun yhä musiikinkuunteluun. Tämä tosielämän kertomus tuli
mieleeni, kun kahlasin läpi suomalaisen metallijournalismin aivan
liian vähälle huomiolle jääneen, yli 800-sivuisen kokoomateoksen
muotoon puetun Isten Fanzinen historian Don´t Break The Ghost. Sen päätoimittaja Mikko
Mattila on oikeasti noudattanut mahtipontisen nimimerkkini julistusta.
Isten on tuttu
sadoille metallinkuuntelun 80-luvun lopulla ja 90-luvun alussa
aloittaneille. Sen merkitystä on muistettu painottaa koko
suomalaisen zinekulttuurin ylläpitäjänä eikä todellakaan ilman
perusteita. Ylistyslaulu on tullut tutuksi
asiaa vähänkään seuraaville, mutta uskallan väittää, että
Isten toi todellisen kritiikin suomalaiseen zinesceneen. Minä ja
monet muut lehdentekijät yrittivät olla yhtä nokkelia, sarkastisia
ja ironisia kuin Mattila. Useimmiten heikolla menestyksellä.
Istenistä
muistetaan aina mainita, kuinka se oli nöyryyttävällä
ylivoimaisuudella hauska ja vittumainen, kun poikki ja pinoon
laitettiin etenkin death metal -scenen perässähiihtäjien joukko.
Minusta on kuitenkin tärkeämpi huomio, ettei Mattila tai kukaan
lehden avustajista lähtenyt tarkoitushakuisesti lyömään lyötyä
tai että nälviminen olisi mennyt yleisen mielipiteen mukana. Yksi
mieleenpainuvimmista esimerkeistä on Impaled Nazarenen Suomi-Finland
Perkeleen naseva arvostelu.
Svart Recordsin kustantamasta
antologiasta tekee entistäkin tärkeämmän Mattilan tätä
julkaisua varten kirjoittamat, henkilökohtaista elämäänsäkin
sivuavat hihanuotit jokaisen numeron teosta. Metallimusiikki tarjosi
epäsosiaalisille nuorille miehille pakotien johonkin muuhun
maailmaan, mutta harva antoi vastineeksi sille yhtä paljon kuin
Isten. Sen määritteleminen Mattilan elämäntyöksi on
vuosikymmenen understatement.
Kirjan mittainen
kehityskaari on sikälikin mielenkiintoinen, että kun monet
kaltaiseni zinentekijät droppasivat syystä tai toisesta pienlehden
väkertämisen ja pikkuhiljaa erkaantuivat metallista, jatkoi Isten
ilmestymistään. Se puolusti musiikkia naurettavaksi käyneeltä
sceneajattelulta, joka oli tullut tiensä päähän jopa black
metalin kaupallistuttua. Vaikka teksti oli julmuudessaan mustaa,
puolusti Isten nimenomaan musiikkia eikä tärkeilevää ja
teennäistä yhteisöllisyyden ihannetta. Voi vain arvailla, kuinka
raskaalta lehdenteko on tuolloin tuntunut. Se, jos mikä osoittaa
lehden merkityksen tekijälleen. Sitä paitsi, ohkaisemmissa
loppupään numeroissa ollaan selkeästi jälleen löydetty se
olennaisuuksiin keskittyvä, entistäkin analyyttisempi into koko
metallikulttuuriin.
Isten on tietysti Mattilan luomus, mutta hän ei ole vastuussa siitä yksin.
Etenkin mystisen Damhairin monipuolinen ja kekseliäs kuvitus ja
niihin joskus anarkistisella vallattomuudella sisäänrakennettu huumori sopivat sekaan lyömättömästi. Tyhjentävimmin koko Istenin olemuksen paljastaa
kuitenkin yksi arkistokuva lehdenteosta. Zinenteko oli monille sottaista
leikkaa ja liimaa -puuhastelua. Isteniä tehtiin millimetrintarkasti
valopöydällä linjateippien ja muiden alan välineiden
avulla. Se ei voinut olla näkymättä jäljestä. Jos pedanttia ja kielitaitoista
päätoimittajaa kosiskeltiin kirjoittamaan aina ulkomaita myöten, näkyi tämä äärimmäisyyksiin viety huolellisuus myös lehden poikkeuksellisen ammattimaisesta ulkoasusta.
Pipo pois päästä,
natiaiset ja kiireen vilkkaa hankkimaan tärkein Suomessa julkaistu
metalliensyklopedia.
Lasten Hautausmaan
ensimmäiset julkaistut biisit pyörivät netissä jo
kuukausia ennen kuin itse havahduin selvittämään mistä on kyse.
Selvittämistä riittääkin, sillä jo makaaberisti nimetyn yhtyeen
viehätystä on vaikea yksiselitteisesti avata. Muutamia osatekijöitä
voisi silti ottaa esille.
Tekstit ovat
erinomaisia. Niissä on saatu kuvattua sellainen arkielämän
ulkopuolella oleminen, josta koskettavimmat lyriikat on usein tehty.
Kappaleiden henkilöt viihtyvät useimmiten oman päänsä sisällä
eikä se aina ole miellyttävä paikka. Sanoituksissa toinen
viehättävä elementti on niiden pinnan alla vaaniva yliluonnollisen
pelko. Näissä lauluissa on samaa tunnelmaa kuin lapsena 70/80-luvun
Suomessa, jolloin kaikki arkielämästä poikkeava oli jo
lähtökohtaisesti pelottava. Kun kaikkea humpuukia ei oltu vielä
todistettu humpuukiksi, aiheuttivat väkivaltaiset kansantarinat,
ufot ynnä muut henkimaailman
hommat epämiellyttävän tunteen pienen ihmisen mielikuvitukseen.
Toisaalta, tämä taitaa kuulua lapsuuteen oli maailmanaika mikä
tahansa. Pelottavat jutut saattavat sukupolvien välillä muuttua,
mutta vaikutus on sama.
Bändin toinen
perustajajäsen Tuomo Mannonen on tuttu myös punkyhtyeestä
Kivesveto Go Go, jonka tekstit toimivat osittain niin julkean hyvin
samasta syystä. Bändin tunnetuin biisi Äiti hei on tietysti
pinnalta humoristinen, mutta kuvastaa hyvin sitä aikaa, kun nuorista
saatananpalvojista oltiin yhteiskunnallisesti huolestuneita. Samaa
vistoa tunnelmaa edustaa vaikkapa Tutti Frutti -albumin päätösraita
Hautausmaa. Lasten Hautausmaan erottaa Kivareista tekstillisesti vain
se, että siitä on kuorittu näennäinenkin huumori pois.
Toinen syy yhtyeen
puoleensavetävyyteen on laulaja Kristiina Vaara. Hänen vähäeleinen,
epärockmainen lauluäänensä kuljettaa kertomuksia
etäisesti, mutta samalla empaattisesti epävarmuuden ja tuskan
välistä reittiä. Yhtye itse haluaa painottaa, ettei Lasten
Hautausmaa ole pelkkää synkistelyä. Pelkästään pinnalta
aistittuna tätä lausuntoa on vaikea ymmärtää, mutta se on sikäli
totta, että nämä laulut eivät olisi niin koskettavia, elleivät
juuri sävellykset olisi vanhanaikaisella tavalla kauniita,
lohduttomuudessaankin elämän ainutkertaisuutta jollain syvällä
tavalla ymmärtäviä. Se tavoittaa syvimmän inhimillisyyden
raadollisuudenkin keskeltä.
Bändiä on verrattu
ahkerasti Mana Manaan, joka on tietysti luontevaa siksikin,
että solisti Vaara on Vaaralista -yhtyeessään esittänyt juuri
Mana Manan tuotantoa. Mutta edellä kiivaasti esille tuomani Lasten
Hautausmaan tekstien toiseus - jonkun pelottavan rinnakkaisen
todellisuuden olemassaolon, jota kukaan muu ei tunne – on juuri se
mikä Hautuumaan kytkee Jouni Mömmön sanoitusperinteeseen. Ja se jos mikä
on todella merkittävä saavutus. Lahjakkaat tekstittäjät kykenevät
pyörittelemään sanoja akrobaattisesti mihin asentoon tahansa,
mutta vaikealta tuntuvan asian luonteva välittäminen on paljon
hankalampaa.
Nimettömän ep:n kaikki kappaleet ovat erinomaisia. Niiden vaikutus on suorastaan päihdyttävän addiktiivinen. En ole levyyn vielä ahkerankaan
kuuntelemisen jälkeen kyllästynyt. Ainoa muutos levyä kohtaan on
yhtyeen nimikappaleen - alun perin Aapeli Kissala ja Antipatia
-yhtyeen tuotantoa - laskeutuminen suosikkikappaleen paikalta
muiden joukkoon samalle viivalle.
Svart Records on
julkaissut Lasten Hautausmaan ep:n nyt digitaalisena. Kymppituumaista
vinyyliversiota lupaillaan ilmestyväksi tammikuun puolivälissä.
Jos muuten
kappaleista Pudasjärven ufo herättää kiinnostusta aiheen
lähempään tutustumiseen, suosittelen lämmöllä Ufojen kosminen
viesti -nimistä teosta. Siitä riittää muutakin iloa talven
pimeisiin iltoihin.
Shangri Blahsia piti
kehumani jo paljon aikaisemmin, kun joskus nimen inspiroimana piti
selvittää mistä oikein oli kyse. No, sellaista rempseää
punkpoppiahan se, jota ryyditti sympaattisesti mutta vähän
yksioikoisesti tuuttaava saksofonin röpötys. Bändin julkaisema
seiskatuumainen ehti kuitenkin mennä ohi eikä Spoonshinersin kanssa
tehty splittijulkaisukaan tarttunut haaviin. Niin suurta vaikutusta
Shangri Blahs ei siis kai tehnytkään.
Mutta perstuntuma
bändin potentiaalista ei ollut harhaa, sillä kun bändi tupsahti
uudelleen vastaan Rankka päivä -ep:llään, oli hommat pykälässä
just eikä melkein. Laulukieli oli vaihtunut englannista suomeksi ja
ehkä juuri se oli se puuttuva palanen lopulliseen innostumiseen.
Saksofonikin oli jo hylätty.
Ihan Michael
Douglasmaisesta tarpeekseensaamisesta ep:n neljä kappaletta eivät
kerro, mutta elämän räntäsateiselle puolelle ne selvästi
sijoittuvat. Päähenkilöt on kahdessa biisissä neljästä nimetty,
joka tuo kertomuksiin novellimaista, jopa lyhytelokuvamaista
fiilistä. Ensimmäinen, ja oikeastaan ainoa, mieleenjuolahtava
verrokki rokkihommien puolelta on Kakka-hätä 77, jonka Sirpa ja Make on kirjoitettu samalla tematiikalla. Kakkiksesta Shangri Blahsin
erottaa aavistuksen verran valoisampi elämänkäsitys ja alkuaikojen
Kakkikseen tietysti myös jouhevampi soitto.
Ilolla tarvitsee
huomioida sekin, että vaikka Rankan päivän biisit ovat melodista,
hitusen suomirockmaista punkrockia, ei se silti istu samaan genreen
nyt kovasti vallalla olevan uuden aallon lämmittelyn joukkoon, vaan
sointi on rockimpi ja enemmän ilkikurinen kuin naiivi ja
hellyyttävä, vaikka kuinka sympaattisella twistillä bändi
päähenkilöönsä suhtautuukin aaykkösenä olevassa Sä et Markku tiedä kaikkee -biisissä.
Tekstit eivät ole
suurta runoutta, mutta pienet yksityiskohdat tekevät niistä
inhimillisiä ja tavallaan siis ”tosia”. Markun kaltaiset ihmiset
bailaavat juuri laivan buffassa ja Laastariratkaisun ensimmäinen
säkeistö sopisi tarkkanäköisyydessään vaikka Katsastus
-elokuvan hääkohtaukseen.
Pankaatteen
tarkkailuun. Bändille vinkiksi, että pitkäsoittokin kelpaisi.
Useimmiten koko
kansan artistien saamat nuivat kritiikit kuitataan sillä, että
kirjoittajat ovat vain kateellisia menestyville musikanteille. Ottamatta
kantaa näiden väitteiden todenperäisyyteen kannattaa ottaa esille
tylsempi vaihtoehto. Se lytätty levy voi olla oikeasti
juuri niin huono kuin arvostelussa on annettu ymmärtää.
Kuulin Arttu
Wiskarin Mökkitien ensi kertaa bussin radiosta ja vielä jossain
julkisessa tilassa saman päivän aikana toistamiseen. Jälkimmäisellä
kerralla oli jo pakko ihmetellä, miten Jope Ruonansuun ääni on
muuttunut sitten viime kuuleman. Tai sitten areenalle on astunut
toinen yhtä varteenotettava huumoriartisti. Teksti oli
yliampuvuudessaan niin hulvaton, että olin aivan varma, että
kyseessä on parodia. En kuitenkaan kokenut asiaa niin merkittäväksi,
että olisin asiaa juuri pohtinut. Sivukorvalla pistin tietysti
merkille, että kuulemma saman artistin Tuntematon potilas olisi
vähintään yhtä stydiä kamaa. Kun minulle valkeni, että tätä roskaa tehdään ihan tosissaan ja selvinpäin en jaksanut edes tuohtua, koska en enää onnekseni altistunut sille.
Mutta kun
kansainvälisestä tietoverkosta reippaasti myöhemmin näin linkin
Wiskarin uuteen kappaleeseen Avaimet käteen, tein uhkarohkean
valinnan ja kuuntelin. Ei olisi pitänyt. Se kuulosti siltä, kuinka
joku olisi kuullut tv:stä Rautian mainoksen ja tehnyt sen
perusteella biisin. Ilmankos lopputulos kuulosti enemmän kuin vähän
Leevi & The Leavingsin kappaleelta Vasaroita ja nauloja
Eniten kappalessa
vitutti silti se, kuinka se ei edes kuulosta biisiltä vaan jo
valmiiksi mainokseen räätälöidyltä tilaustyöltä. Ai niin,
Wiskari ja kappaleen säveltänyt Janne Rintala ovat entisiä
rautakauppiaita. Olipa helvetinmoinen sattuma. Kappaleen päähenkilö
on se kuuluisa Tavallinen Suomalainen Mies, jonka tumpeloinnille
laiskasti nauretaan. Kyllä, tällaisia hahmoja olivat Leevi &
The Leavingsin kappaleet pullollaan. Niissä oli kuitenkin jotain
pohjimmiltaan empaattista, todellista tai tragikoomista. Wiskarin
kappaleissa miehet ovat pelkkiä yksiulotteisia vässyköitä.
Olimme tämän
jälkeen tyttöystäväni kanssa matkalla Lappiin, kun spekuloimme,
että olisipa nyt hauska kuulla radiosta se Avaimet käteen, koska sen
kökköydessä oli jotain koukuttavaa. Ei mennyt kauaakaan, kun
eetteristä pamahti Wiskaria, mutta ihan Jäätteenmäen faksina
uudempi ralli Sirpa! Ja nyt siirryttiin nextille levelille.
Kappale oli jälleen
suoraan Gösta Sundqvistin tuotannosta napsaistu joka selittyi jo
sillä, että kappale kertoi samasta asiasta kuin Avaimet käteen eli
epäonnistuneista taloprojektista. Mutta hei, ihan eri
perspektiivistä. Toisessa sentään rakennetaan itse ja toisessa
ostetaan. Ihan eri juttu! Nyt Sundqvistin laarilla oltiin käyty vieläkin rohkeammin ja ennen kertosäettä olin jo niin mykistynyt,
että halusin kuulla kappaleen alusta, kun en suostunut millään
uskomaan mitä olin juuri kuullut. Onneksi ralli oli usean
radiokanavan soittolistalla ja sama epäuskon luuppi jatkui vielä
satojen kilometrien ajan. Biisi oli kevyesti pahinta roskaa, jota
olin vuosikausiin kuullut ja silti se koukutti jatkuvasti haluamaan
kuulla sen uudestaan. Kappalehan on tarttuva – osasyy oli
luonnollisesti siinä. Mutta suora biisivarkaus ja tekstin armoton
kömpelyys eivät tahdo mahtua vieläkään tajuntaan. Biisin huonous
oli aggressiivisen hypnoottista.
Nyt en enää voinut
suhtautua asiaan välinpitämättömästi. Tuli halu kuulla koko
levy. Se ei missään nimessä voinut olla niin huono kuin nämä
kaksi kappaletta osoittivat. Omat ennakko-odotukset olivat
hämärtäneet arvostelukyvyn niin että koko albumin kuuleminen
pistäisi Wiskarinkin sellaiseen perspektiiviin, että jyrkkä
suhtautuminen lievenisi. Ja eihän koko levy voi kertoa samasta
aiheesta, eihän?
Takaraivossa
kutkutti ajatus, että olisipa siistiä tykätä levystä, koska
levyn muu vastaanotto tulisi melkoisella todennäköisyydellä
olemaan hyytävä.
Wiskari-projektini
oli tuomittu epäonnistumaan. Hermot olivat riekaleina jo ennen Kun
me diskossa suudeltiin -aloitusraidan puoliväliä. ”Kun
rakastuttiin siinä ruutia on/silmät ajan ilmiöiltä suljettiin”
ei ole levyn kahdenkymmenen tökeröimmän lainin joukossa, mutta
valheellisuudessaan ylittämätön, kun kappale kertoo
kahdeksankymmentäluvun tunnetuista ilmiöistä Gorbatshovista Bon
Joviin. Tämä kiteyttää levyn suurimmat ongelmat ehkä parhaiten.
Kappaleet eivät ole synkassa edes itsensä kanssa.
Yhtä kamala on
Karma hoitaa -laulun kostonhimoinen fantasia siitä kuinka mulkuille
tyypeille käy elämässään huonosti. ”Kukkonen oli meidän
ala-asteen Kim Jong Il/sen farkkuliiveissä luki englanniksi looks
that kill” on rallin avauslaini... Jos näinkin lyhyeen otokseen mahtuu kaksi sisällöllistä virhettä, niin
montako mahtuu koko levylle? Ja ennen kaikkea: edellämainittu pätkä
soveltuu yhtä hyvin Wiskarin suuhun kuin Sininen lenkki omaani.
Vihaan levyä
johdonmukaisesti alusta loppuun vaikka kuinka yrittäisin tsempata.
Mutta miksi? Huonoja levyjä on maailmassa ilmestynyt jokunen ennen
Sirpaleitakin. Tässähän lauletaan hyvinkin paljon oman lapsuuteni
maisemista ja itselle tutuista aiheista, vaikka elämäni saattaa
Wiskarin elosta erota aika isolla kädellä. Iso mies käsittelee
Tavallisen Miehen Tavallista Elämää. Kappaleen pointti jää
itselleni epäselväksi, mutta vituttaako minua tällaisen
maailmankuvan esiintuominen, kun se poikkeaa niin rajusti omastani?
Ja se plagiointi...
Rockmusiikki kaikissa ulottuvuuksissaan on jonkinlaista
kierrättämistä. Pidän monista artisteista, jotka onnistuvat
varastamaan ikonisimpia riffejä, melodioita tai sanoituksia. Eikö
minun kuuluisi inhota heidänkin matalaotsaista historian uusiksi
kirjoittamista? Ongelma on asenteessa. Jukka Nousiaisen levyä
kuunnellessa voi sanoa takuuvarmasti, että upottaessaan Hurriganesia
omiin biiseihinsä hän tietää tarkalleen tekevänsä niin.
Wiskarin esittämät laulut pohjautuvat jo valmiisiin hitteihin,
jolloin syntyy vaikutelma, ettei biisintekijä Rintala edes ymmärrä,
että ne ovat plagiaatteja. Toinen syy on tietysti se, että juuri
Leevi & The Leavings on kansallisaarre, jonka kopioiminen on
tavallistakin raskaampi rikos. Gösta Sundqvistin päihittäminen
hänen omilla aseillaan on mahdotonta.
Minusta Sirpaleiden
plagiointia suurempi virhe on yrittää kirjoittaa
göstamaisesti. Levyllä lauletaan ihan oikeaoppisesti
Tavallisen Suomalaisen Miehen tekemisistä yläviistosta tarkkaillen
ja hänen hölmöjä piirteitään naureskellen. Mutta ajan hengen
mukaisesti ne ovat itsessään kuin koulukiusaamista. Ironia puuttuu,
ihmisarvon kunnioittamisesta puhumattakaan. Nykyajan laumasieluista
lynkkaamismentaliteettia asiassa kuin asiassa seuratessa koko
kansalta tuntuu unohtuvan, että kusipäät ja ihmishirviötkin ovat
ihmisiä. Sama unohtuu myös Rintalan teksteissä. Kyse ei ole
sosiaalisesta tarkkailusta, vaan kostonhimosta, nälvimisestä ja
ylenkatseesta.
Ympyrä sulkeutuu
päätösraidassa Lämpöä ja läheisyyttä: ”tää aika kaipais
lisää ihmisyyttä/lämpöö ja läheisyyttä/mut ei sitä meille
kukaan myy”. Niinpä niin. Tämän albumin sielunmaisemassa empatia
pitäisi olla ostettavissa jostain eikä ihmisen sisäänrakennettu
ominaisuus.
Sirpaleet on
valitettavasti uskomattoman terävänäköinen kuva Suomesta vuonna
2014. Oman tietämättömyytensä jalustalle nostanut kansakunta on
tehnyt tavallisuudestaan manifestin, jonka avulla voi lyödä kaikkia
erilaisia ja erikoisia ihmisiä.
Rockjournalismin
tila tuntuu olevan tämän hetken puheenaihe. Tosin se on puheenaihe
enimmäkseen niiden parissa, jotka sitä tekevät tai siihen
välillisesti liittyvät. On esitetty aiheellisia kysymyksiä siitä
onko rockista kirjoittaminen lopullisesti typistynyt imbesilliksi
klikkijournalismiksi, jolla sosiaalisissa medioissa on tarkoitus
kerätä huomiota, ei niinkään levittää informaatiota. Hyvä
pohdinnan aihe on sekin, mitä sitten pitäisi tehdä, että se
jälleen sekä kiinnostaisi ihmisiä että olisi samalla
korkealaatuista. Siinä sitä riittääkin pohdittavaa.
Tiedän toistavani
itseäni, mutta tässä tapauksessa tulee taas ajatelleeksi sitä
usein lärpättämääni mantraa siitä, pitääkö kaikkien asioiden
automaattisesti muuttua (tai kehittyä, niin kuin valistuneemmat
siellä kiekaisevat) ja onko muutos itsessään aina parempaan
suuntaan. Tähän voisin leikillisesti linkittää suosikkiyhtyeeni
Bad Religionin kappaleen Progress, jonka sanoitukset minulla oli
teipattuna ensimmäisen vuokra-asuntoni seinään joskus nuorena
tiedostavana rimppakinttuna.
Kyllä. Pahimmillaan
rockjournalismi itsessään on valahtanut laiskaksi, innottomaksi ja
kaavoihinsa kangistuneeksi. Se kaipaakin ravistelua. Mutta kaipaako
se nimenomaan netissä tapahtuvaa, sisältököyhää juorujen ja
hassujen juttujen levittämistä journalismin nimissä? (Journalismi
kuulostaa tässä yhteydessä jotenkin juhlalliselta, mutta koska
tässä sen arvoa peräänkuulutetaan, annatte anteeksi
pateettisuuteni.) Ongelma ei ole yksistään siinä, että ns.
tavallinen kansalainen ei ole halukas lukemaan pitkiä ja
asiapitoisia juttuja netistä - eikä kohta suomalaisen musalehdistön
näivettyessä pystyyn printtimediastakaan.
Sitä mukaa kun
musiikista kirjoittaminen on tehty Suomessa taloudellisesti
kannattamattomaksi, on yleinen taso samaa tahtia laskenut. Kehitys
näkyy kyllä tiedonvälitykseen laajemminkin. Jos ainoa peruste
tehdä työnsä perinpohjaisesti on oma ammattimoraali, niin miksipä
vaivautua? Suomen kielen taitamattomuus, perspektiivin
hahmottamiskyvyn ja viitseliäisyyden puute sekä valitettavan usein
myös aukot yleissivistyksessä ovat laskeneet riman niin matalalle,
että harvoin jaksaa enää tuohtua vanhoja standardeja haikaillessa.
Ongelma on kuitenkin
muidenkin kuin rockista ammatikseen kirjoittavien. Jos vähän mutkia
suoristetaan, niin suurin syy rockjournalismin kriisiin on
luonnollisesti se, että kun rockmusiikki ei kosketa enää suuria
massoja, niin miksipä kiinnostaisi siitä kirjoitetut
artikkelitkaan. Se että Juho Juntusen kaltaisia hahmoja osataan
arvostaa yhä suuren yleisön keskuudessa, johtuu myös siitä että
Juntunen kirjoitti parhaat juttunsa aikana, jolloin niillä oli
oikeasti paljon lukijoita. Nyttemmin alan parhaimmat jutut
noteerataan korkeintaan kollegoiden keskuudessa. Kissa se kiitoksella
elää, mutta kun alta on viety jo taloudellinen motiivi, niin
kivahan se olisi edes johonkin syyhyn takertua jatkaessaan alalla.
Niin kauan kuin se edes teoreettisesti on mahdollista.
Ja ihan niin kuin
musiikkibisneksessä ylipäätään, olisi ensiarvoisen tärkeää
pitää huolta niistä, jotka tätä kuolevaa alaa pitävät
pystyssä. Eli musiikkia muodossa tai toisessa ostavat asiakkaat ja
ne, jotka haluavat siitä lukea, muodossa tai toisessa.
Taloudellisesti on tietysti mielekästä houkutella massoja
klikkijournalismin kautta hömpänpömppään, jos ihmiset sellaista
tosiaan haluavat. Mutta uskallan väittää, että
musiikkitoimittajien ulkopuolellakin on vielä niitä musafaneja,
jotka haluavat lukea oikeita musajuttuja. Olisi siis hirmu mukavaa,
että heille sellaisia vielä jossain tarjottaisiin. Siis kunnolla
taustoitettuja ja huolella asiaan paneutuen juttuja, joissa suunvuoro
annetaan sellaisille artisteille, joilla oikeasti vielä jotain
sanottavaa on. Nyt toimitaan niiden ehdoilla, jotka itse asiasta
vitut veisaavat.
Sillä jos media ja
musateollisuus (minua aina naurattaa tämän sanan käyttäminen
Suomesta puhuttaessa) hylkää nekin vähän ihmiset, jotka sitä
pystyssä pitävät, saa lopullisen toivon heittää menemään.
Ja koska
vastakkainasettelun aika on ohi, niin väännetään vielä
rautalangasta, että kyse ei ole siitä etteikö nyt olisi yhtä
hyviä kirjoittajia kuin takavuosina. Tietysti on. Kyse ei olekaan
talentin puutteesta, vaan siitä, että se talentti ei enää tähän
suuntaan vedä. Koska musiikki ei ole median kannalta ensisijaisesti
musiikkia, vaan viihdettä, siitä kirjoittavat viihdetoimittajat eli
ne, joiden kosketuspinta aiheeseen on tyystin toisenlainen kuin
faniuden kautta bisnekseen tulleilla. Silloin ei paljon musiikista
jutuissa puhuta. Eipä sillä, että kaipaisin loppumatonta
jaadijaata siitä mikä kappale on studiossa missäkin järjestyksessä
tehty, mutta tämän rakennemuutoksen äärellä on faktatieto
hävinnyt human interestin tieltä.
Eli innovaatiot
rockista kirjoittamisen eloon herättämiseen ovat enemmän kuin
tervetulleita. Mutta hoidetaan ensin perusasiat kuntoon.
(Epäviralliseksi
loppukaneetiksi voitaisiin tähän kyynisesti vetää sekin
huomio, että koko pohdinta aiheesta on turhaa niin
kauan kuin keskittymisestä ja resurssien jatkuvasta vähenemisestä
johtuen ne harvat olemassaolevat vanhan liiton musiikkimediat
keikkuvat olemassaolonsa reunalla.)