[tähän joku raflaava otsikko rockjournalismin tuhosta]

Rockjournalismin tila tuntuu olevan tämän hetken puheenaihe. Tosin se on puheenaihe enimmäkseen niiden parissa, jotka sitä tekevät tai siihen välillisesti liittyvät. On esitetty aiheellisia kysymyksiä siitä onko rockista kirjoittaminen lopullisesti typistynyt imbesilliksi klikkijournalismiksi, jolla sosiaalisissa medioissa on tarkoitus kerätä huomiota, ei niinkään levittää informaatiota. Hyvä pohdinnan aihe on sekin, mitä sitten pitäisi tehdä, että se jälleen sekä kiinnostaisi ihmisiä että olisi samalla korkealaatuista. Siinä sitä riittääkin pohdittavaa.

Tiedän toistavani itseäni, mutta tässä tapauksessa tulee taas ajatelleeksi sitä usein lärpättämääni mantraa siitä, pitääkö kaikkien asioiden automaattisesti muuttua (tai kehittyä, niin kuin valistuneemmat siellä kiekaisevat) ja onko muutos itsessään aina parempaan suuntaan. Tähän voisin leikillisesti linkittää suosikkiyhtyeeni Bad Religionin kappaleen Progress, jonka sanoitukset minulla oli teipattuna ensimmäisen vuokra-asuntoni seinään joskus nuorena tiedostavana rimppakinttuna.

Kyllä. Pahimmillaan rockjournalismi itsessään on valahtanut laiskaksi, innottomaksi ja kaavoihinsa kangistuneeksi. Se kaipaakin ravistelua. Mutta kaipaako se nimenomaan netissä tapahtuvaa, sisältököyhää juorujen ja hassujen juttujen levittämistä journalismin nimissä? (Journalismi kuulostaa tässä yhteydessä jotenkin juhlalliselta, mutta koska tässä sen arvoa peräänkuulutetaan, annatte anteeksi pateettisuuteni.) Ongelma ei ole yksistään siinä, että ns. tavallinen kansalainen ei ole halukas lukemaan pitkiä ja asiapitoisia juttuja netistä - eikä kohta suomalaisen musalehdistön näivettyessä pystyyn printtimediastakaan.

Sitä mukaa kun musiikista kirjoittaminen on tehty Suomessa taloudellisesti kannattamattomaksi, on yleinen taso samaa tahtia laskenut. Kehitys näkyy kyllä tiedonvälitykseen laajemminkin. Jos ainoa peruste tehdä työnsä perinpohjaisesti on oma ammattimoraali, niin miksipä vaivautua? Suomen kielen taitamattomuus, perspektiivin hahmottamiskyvyn ja viitseliäisyyden puute sekä valitettavan usein myös aukot yleissivistyksessä ovat laskeneet riman niin matalalle, että harvoin jaksaa enää tuohtua vanhoja standardeja haikaillessa.

Ongelma on kuitenkin muidenkin kuin rockista ammatikseen kirjoittavien. Jos vähän mutkia suoristetaan, niin suurin syy rockjournalismin kriisiin on luonnollisesti se, että kun rockmusiikki ei kosketa enää suuria massoja, niin miksipä kiinnostaisi siitä kirjoitetut artikkelitkaan. Se että Juho Juntusen kaltaisia hahmoja osataan arvostaa yhä suuren yleisön keskuudessa, johtuu myös siitä että Juntunen kirjoitti parhaat juttunsa aikana, jolloin niillä oli oikeasti paljon lukijoita. Nyttemmin alan parhaimmat jutut noteerataan korkeintaan kollegoiden keskuudessa. Kissa se kiitoksella elää, mutta kun alta on viety jo taloudellinen motiivi, niin kivahan se olisi edes johonkin syyhyn takertua jatkaessaan alalla. Niin kauan kuin se edes teoreettisesti on mahdollista.

Ja ihan niin kuin musiikkibisneksessä ylipäätään, olisi ensiarvoisen tärkeää pitää huolta niistä, jotka tätä kuolevaa alaa pitävät pystyssä. Eli musiikkia muodossa tai toisessa ostavat asiakkaat ja ne, jotka haluavat siitä lukea, muodossa tai toisessa. Taloudellisesti on tietysti mielekästä houkutella massoja klikkijournalismin kautta hömpänpömppään, jos ihmiset sellaista tosiaan haluavat. Mutta uskallan väittää, että musiikkitoimittajien ulkopuolellakin on vielä niitä musafaneja, jotka haluavat lukea oikeita musajuttuja. Olisi siis hirmu mukavaa, että heille sellaisia vielä jossain tarjottaisiin. Siis kunnolla taustoitettuja ja huolella asiaan paneutuen juttuja, joissa suunvuoro annetaan sellaisille artisteille, joilla oikeasti vielä jotain sanottavaa on. Nyt toimitaan niiden ehdoilla, jotka itse asiasta vitut veisaavat.

Sillä jos media ja musateollisuus (minua aina naurattaa tämän sanan käyttäminen Suomesta puhuttaessa) hylkää nekin vähän ihmiset, jotka sitä pystyssä pitävät, saa lopullisen toivon heittää menemään.

Ja koska vastakkainasettelun aika on ohi, niin väännetään vielä rautalangasta, että kyse ei ole siitä etteikö nyt olisi yhtä hyviä kirjoittajia kuin takavuosina. Tietysti on. Kyse ei olekaan talentin puutteesta, vaan siitä, että se talentti ei enää tähän suuntaan vedä. Koska musiikki ei ole median kannalta ensisijaisesti musiikkia, vaan viihdettä, siitä kirjoittavat viihdetoimittajat eli ne, joiden kosketuspinta aiheeseen on tyystin toisenlainen kuin faniuden kautta bisnekseen tulleilla. Silloin ei paljon musiikista jutuissa puhuta. Eipä sillä, että kaipaisin loppumatonta jaadijaata siitä mikä kappale on studiossa missäkin järjestyksessä tehty, mutta tämän rakennemuutoksen äärellä on faktatieto hävinnyt human interestin tieltä.

Eli innovaatiot rockista kirjoittamisen eloon herättämiseen ovat enemmän kuin tervetulleita. Mutta hoidetaan ensin perusasiat kuntoon.

(Epäviralliseksi loppukaneetiksi voitaisiin tähän kyynisesti vetää sekin huomio, että koko pohdinta aiheesta on turhaa niin kauan kuin keskittymisestä ja resurssien jatkuvasta vähenemisestä johtuen ne harvat olemassaolevat vanhan liiton musiikkimediat keikkuvat olemassaolonsa reunalla.)

Lutakko Liekeissä 2014

Liekit oli sytytetty jo perjantaina, mutta itse pääsin tukkoon rakennettuun Lutakon kaupunginosaan vasta lauantaina, jossa ulkolavan korkannut SMC Lähiörotat ei varsinaiselle yleisömerelle esiintynyt. Liekö porukan fanit olleet iltapäiväneljältä vielä päivätorkuilla. SMC:n patukkapää Junon habitus ainakin kieli hitaasta heräämisestä, mikä ei toki leveään kestovirneeseen vaikuttanut. Rutiinimaisesta vedosta ei siis kannata liikaa joukkiota ruoskia, ja olipa Erä-Koira Raffiin Suomi-Flättiin tainnut kirjoittaa uudet riimitkin. Tulee olemaan mielenkiintoista, kuinka Lähiöjyrsijät saavat tuoreen otteensa suomiräppiin säilytettyä tulevalla kakkospitkäsoitollaan.

Stonertrio Tombstoned puolestaan petrasi huomattavasti studiotöihinsä nähden, sillä bändin nimeä kantava debyytti ei vieläkään kuulostaa keskivertoa kummemmalta. Livenä sen sijaan juureva riffittely ja puolihuolimaton groove veivät mennessään. Mumistut välispiikit ja simppeli valoshow täydensivät yhtyeen johdonmukaista esiintymistä, jossa ei krumeluureja ole tarkoituskaan etsiä. Näin jytärockia on tarkoituskin vetää! Albumin biisien lisäksi kuultiin uudelleenjulkaistua demomatskua sekä kauniiksi lopuksi juuri sopivan juustoinen Wicked Lady -cover Run The Night.

Ghost Brigade soitti aikoinaan ensimmäisen keikkansa Lutakossa ja paljon on siitä hetkestä muuttunut. Nyt kokoonpanoaan sitten viime näkemän uusinut bändi on Euroopan-kiertueiden karaistama ammattilaisporukka, jonka paikka on festareiden isoimmilla lavoilla. Takataskussa on marraskuun alussa ilmestyvä IV - One With The Storm -albumi, jota säästellessään Ghost Brigade keskittyi vanhaan, hyväksi havaittuun biisinippuun. Ja kyllä se tehosikin, sillä kaikki kylmät väreet eivät selkärangassa johtuneet kalseasta kelistä. 

Kun yhtyeen kotikentällä oltiin, niin osa väestä livahti Ghost Brigaden jälkeen paikalta lauantaisaunaan. Pakko oli itsekin käydä hakemassa lisää nuttua niskaan. Takaisin tullessa alueen ulkopuolella sideshow-ohjelmistosta Relentless napsutteli vauhdikkaan psychobillynsä viime sointuja. 

Mitä enemmän rokkibändejä keikkatilanteessa näkee, niin yhä useammin pohtii kuinka paljon lavalla on kulloinkin itse artisti ja koska se henkilö, joka esittää artistia. 

Tällaiset pohdinnat pompsahtivat taas mieleen tummaa punkrockia soittaneen INVSN:in paikalle marssittanutta Dennis Lyxzéniä seuratessa. Miekkonen on totta kai karismaattinen niin kuin pitääkin jos entisenä punkkarina tulee valituksi Ruotsin seksimmäimmäksi mieheksi vai mikä viime aikoina tiuhaan siteerattu titteli nyt kirjaimellisesti mahtoikaan olla. Liikkeet ja välispiikit tuntuivat ulkoa opitulta aina lavalla olevan bändin musiikkia myöten. Lyxzén on luonnollisesti lahjakas, sitä itsekään en kehtaa kiistää, mutta monessako Refusedin jälkeisessä kokoonpanossa on ollut komeiden raamien sisällä myös kestävää sisältöä?

Muistan elävästi kuinka itselle uppo-oudosta The Baboon Show´sta tuli uusi suosikkibändini nähtyäni sen Lutakon Kickstart-tapahtumassa vuonna 2007. Samanlaista shokkihoitoa tarjosi norjalainen Honningbarna, josta etukäteen ainoa muistikuva oli bändin instrumenttivalikoimaan kuuluva sello. Bändiä hetken aikaa suu auki seuranneena pää meinasi räjähtää. 

Nuoren Kauko Röyhkän näköinen juippi huusi ja tempoi ympäri liiteriä. Välillä yleisön joukkoon katosivat kesken soiton molemmat kitaristit. Intensiteetti ei laskenut sekunniksikaan. Ei edes silloin kuin solisti tarttui selloon, jonka käsittely täytti törkeän pahoinpitelyn tunnusmerkit. Norjankielisistä biiseistä ei tajunnut muuta kuin vahvan poliittisen latauksen. Parasta Honningbarnassa oli porukan vilpitön kanssakäyminen yleisönsä kanssa. Myllerrys lattialla käytiin hymyssä suin ja rokkikeikkojen käytetyimmistäkin kikoista paistoi läpi vilpittömyys ja sataprosenttinen osallistuminen. Jopa silloin, kun keikan lopuksi yhtyeen jäsenet jäivät halailemaan yleisöä. 

Jälkeenpäin orkesteria levytetyssä muodossa kuulleena tajuaa vieläkin paremmin kuinka tehokkaasti livetilanteessa bändi voi kiristää ja yksinkertaistaa sanottavaansa. Tuima ja raskas punkrock muuntui elävässä elämässä simppeliksi garagepunk-tikkaukseksi.

Beastmilkistä on leivottu kansainvälistä menestyjää eikä ihan syyttä. Mat McNerneyssa on isotkin massatkin hypnotisoivaa vetovoimaa. Bändin jylhä postpunkin ja kolossaalisen heavyrockin mikstuura on sekin oivallista, kun katsotaan kenellä on bluffin lisäksi myös voittoon vaadittava käsi. Ihan maagiseen lentoon ei Beastmilk settiään saanut, vaikka pimenevä ilta olisi siihen komeat puitteet tarjonnutkin. Ehkä livepreesens ei sittenkään kanna vielä aivan näin isoja areenoita. Aloittakaa siis Climax -albumista, jolla Beastmilkin maailmankatsomus pääsee todella oikeuksiinsa.

Jäsenten riiteleminen oikeusistuimissa asti ei ole nostanut legendaarisimman deathmetalyhtye Entombedin – tai Entombed A.D.:n niin kuin nykyään kuuluu sanoa - osakkeita. Vihdoin julkaistu Back To The Front -albumi on toki ihan maistuva, mutta ei sillä itsessään ole juuri muuta arvoa kuin olla huikean jatkumon viimeisin lenkki. 

Porukassa soittaa tätänykyäkin taitavaa väkeä, mutta Lars-Göran Petrovin show´han koko bändi kitaristi Alex Hellidin otettua hatkat on. LG:n olemus on kyllä verraton: lysyssä vaappuva, turpea solisti näyttää kuin olisi vähän väliä saamassa vähintään sydänkohtauksen. Ihan deathmetalin Ozzy Osbourne. Tällä kertaa mies meinasi tukehtua hiuksiinsa, ei saanut nenästään roikkuvaa räkäjojoa katkeamaan ja veteli kessua monen biisin välissä kuin henkensä hädässä. Koko keikan ajan ukko pelleili, irvisteli ja kertoi vitsejä. 

Uuden levyn tarpeesta kertoo sekin, että uusista ralleista soitettiin vain Waiting For Death. Entombed A.D. on jukeboksi, ei sille voi mitään. Harvaan soittopeliin vaan on ladattu sellainen materiaali: Left Hand Path, Revel In Flesh, Living Dead, Wolverine Blues, Out Of Hand... vain muutamia Liekeissä kuultuja vetoja mainitakseni.

Eihän tämäkään keikka orkesterin parhaiden näkemieni joukkoon noussut, mutta turkasen hyvälle tuulelle sen seuraamisesta eittämättä tuli. Esitetyt kappaleet ovat niin merkittävä osa tyylilajinsa historiaa, että hyvä ne on pitää mielessä. Opetetaanhan kouluissakin vielä matematiikkaa, vaikka tuskin siinäkään on uusia kaavoja viime vuosina keksitty.

Henkisen pääesiintyjän jälkeen ei Catharsiksen odottamaani paljon metallisempi hardcorepunk oikein enää napannut. Tuntui kuin kaikki instrumentit olisi luukutettu täysillä ja soundi oli sitä myöten tukossa. Bändi ei varsinaisesti nyansseilla leikittelekään, mutta olisi se silti ollut kiva saada paremmin mätöstä selvää. Pitkältä tauolta palannutta Catharsista pidetään yleisesti amerikkalaisen ruohonjuuritason hardcorepunkin mestarina. Se ei enää väsyneeseen mielentilaan oikein enää mahtunut, kun biisit olivat samaa muussia ja välispiikkien palopuheissa oli vahva yliyrittämisen maku.

Lutakon vaihtoehtorockiin, punkiin ja metalliin (ja nykyään myös hiphopiin) keskittyneet Lutakko Liekeissä- ja takavuosina myös Kickstart -sisäfestivaalit ovat aina olleet omia suosikkejani loppukesän tapahtumakartalla. Kantaa ei ollut syytä muuttaa nytkään. Jelmun toiminta on elävän musiikin yhdistysten aatelia ja Lutakossa on aina hyvä fiilis. Se on varmasti kovan työn ja näkemyksen ansiota, mutta jotenkin olen aina halunnut uskoa, että myös henkimaailman hommilla on osuutta asiaan.

DEMONIC DEATH JUDGE: Surinaa pilvipäille

Pari vuotta sitten käpälään tarttui arviohukissa Kotkan seudulla majailevan Demonic Death Judgen Skygods -albumi. Vanha suosikkistaili stoner rock oli jo alkanut vuosien mittaan kyllästyttää ja sludgea en ollut koskaan osannut kunnolla fanittaakaan. Mutta sitten tuli itselle aiemmin tuntematon pumppu ja romutti molemmat luulot. Ilolla ei ollut rajoja, kun fiilistelin bändin hiukka jykevää soundia. 

Myöhemmin DDJ tuli nähtyä keikalla ja tutustuttua myös varhaistuotantoon eikä mielipidettä tarvinnut muuttaa, vaikka juuri Skygods on nimenomaan yhtyeen kovin saavutus.

Viime ajat bändi on tuntunut olevan hissuksiin, joten piti tarkistaa mitä DDJ:n leirissä puuhataan ja samallahan sitä utelee muutakin olennaista dataa. Laulaja Jaakko Heinonen ystävällisesti vastaa.

Musiikkinne tärkeimmät elementit ovat mielestäni groove ja raskaus – näettekö ne itse olennaisimmiksi ja onko jompikumpi niistä (tai joku muu ulottuvuus) tärkein biiseissänne vaadittava asia?

- Tottakai groove ja raskaus ovat olennainen osa tätä bändiä. En tiedä onko jompikumpi tärkeämpi, mutta molempia on oltava jotta ollaan tämän bändin toiminnan ytimessä. Jos jotain näiden kahden asian ulkopuolelta haluaa nostaa esiin niin yllätyksellisyys. Biisien sisällä voi tapahtua mitä tahansa, se pitää biisit mielenkiintoisina kuulijalle ja soittajalle.

Olitte keväällä Red Fangin lämppärinä, mikä ainakin periaatteessa toi teille lisää potentiaalisia kuulijoita. Tarkoittaako se sitä myös käytännössä? Millaisia fiiliksiä nämä keikat muuten herättivät?

- Toki tavoitimme varmasti paljon kuulijoita ketkä muuten eivät ehkä meistä olleet aikaisemmin tietoisia ja saattoivat ottaa meidät ns. korvan taakse ja seurailla meitä jatkossa tarkemmalla silmällä. Kyseisten keikkojen mahdolliset positiiviset vaikutukset näkyvät sitten ensi kerralla kun saavumme samaisiin kaupunkeihin ilman ameriikkalaista vetoapua.

- Keikoista jäi erittäin positiiviset tunnelmat. Monta hienoa iltaa, hienoja miehiä ja a-luokkaisen kova pändi tämä Red Fang.

Teillä on vuosia bändihistoriaa (Total Devastation, Kaihoro jne.) myös takanapäin. Onko DDJ se kunnianhimoisin bändi tähän mennessä vai ollaanko tähän tultu sattuman ja ajautumisen kautta?

- En sanoisi että olemme erityisen kunnianhimoisia. Ja ehdottomasti matkalla on ollut monta sattumaa ja käännettä eikä todellakaan mitään suunnitelmallista maailmanvalloitusagendaa. Meillä kaikilla on edelleen muitakin projekteja ja näkisin että kaikkia tehdään puhtaasti soittamisen ilosta eikä toiminta ole erityisen tavotteellista.

Skygodsista on jo aikaa – ollaanko mahdollista uutta materiaalia julkaisemassa lähitulevaisuudessa? Onko muita tuoreita uutisia kerrottavana?

- Soittajavaihdokset ovat hieman jarruttaneet uuden materiaalin syntyä ja täten ihan lähitulevaisuudessa ei julkaisuja ole tiedossa. Uusia biisejä ja riffejä on kyllä jo reenikämpällä kuultu mutta studiota ei olla vielä varaamassa.

Kaikki levynne on julkaistu enemmän tai vähemmän pienillä yhtiöillä. Onko se jo hyväksytty käytäntö vai näetkö teillä olevan mahdollisuuksia isompiin, jopa kansainvälisiinkin kuvioihin? Teidänkin edustamalla musiikinlajilla on olemassa myös jos ei nyt kaupallinen ulottuvuus, niin ainakin metallin saralla näkyvät markkinat.

- Pienemmät yhtiöt mahdollistavat narujen pysymisen omissa käsissä. Se on

ehdottoman hyvä asia. Jos joku isompi yhtiöt meidät haluaisi niin tuskin siitä

kieltäydyttäisiin, mutta en näe sitä mitenkään pakollisena ja oleellisena. Totta on että meidän tyyppinen musiikki on nostanut päätään ja keikat vetävät hyvin yleisöä.

Kysymys on kuluneisuudessaan tylsin ikinä, mutta koska teidänkin edustama genre on jo niin laaja ja saanut vaikutteita useammasta suunnasta, niin se lienee siitäkin huolimatta paikallaan. Eli mitkä koette itse tärkeimmiksi musiikillisiksi inspiraation lähteiksi DDJ:n tyylin valinnassa ja muovautumisessa?

- Omalta osaltani klassiset sludge/doom/stoner bändit toimivat suurena vaikuttajana bändin alkuaikoina. Ja toimivat edelleen. Iron Monkey, EyeHateGod ja Electric Wizard ovat niitä tärkeimpiä nimiä joita voisin nostaa esiin. Unohtamatta muita klassisia kuten Black Sabbath, Led Zeppelin ja ZZ Top. Myös erinäiset elokuvasoundtrackit ovat olleet vaikuttava tekijä varsinkin viimeisinä vuosina.

Kuinka paljon te koette edes edustavanne jotakin genreä? Onko fanien rajoittuneesti musiikkiin suhtautuminen bändille etu vai haitta? Määrittelee teidät nyt sludgeksi, stoneriksi tai yleisimmin metalliksi, niin toistaiseksi se kuitenkin on ollut aika marginaalista musiikkia. Onko teillä käyty bändin sisällä käyty keskustelua musiikin kehittämiseksi jos ei nyt tosiaan kaupallisemmaksi, mutta laajemman kansanosan makuun sopivammaksi? Jos vertaa Skygodsia vanhempaan materiaaliin, niin tietynlaista ilmavuutta siellä on verrattuna aiempiin levyihin. Ja pitääkö musiikin kehittämisen – miten sen haluaakin määritellä – olla itseisarvo tai tavoite sinänsä?

- En koe edustavani varsinaisesti mitään genreä mutta jos meidät täytyy lokeroida niin laitetaan sitten sinne sludge-osastolle. Toki jonkinlainen lokerointi on tässä bändien loputtomassa virrassa paikallaan, että ihmisillä on jotain käryä minkä tyyppistä tavaraa se DDJ tuuttaa.

- En muista että olisimme koskaan sen kummemmin keskustelleet siitä mitä tehdään, soitetaan tai sävelletään. Aluksi päätettiin että tehdään pilvipäille säröistä surinaa ja sillä tiellä ollaan edelleen. Materiaali on ehkä iän myötä muuttunut ilmavammaksi ihan luontaisen kehityksen kautta. Nyt kun sävellysvastuuta on uusilla miehillä onkin mielenkiintoista nähdä mitä seuraavaksi julkaistaan. Luontainen kehitys on kaiken a ja o. Pakonomainen tarve koko ajan ylittää itseään tai kehittyä johonkin suuntaan kuulostaa minusta vieraalta. Tehdään aina sitä mikä sillä hetkellä tuntuu oikealta,

välittämättä siitä mitä ihmiset odottavat tai mitä "genreä" me edustetaan.

MONO MONO RECORDS: Estottoman garagerockin asialla

Kun jäljitin mainion Seekrets-yhtyeen vaiheita, tuli vastaan hyvinkin kiintoisaa garagerockia julkaissut Mono Mono Records. Jo teoriatasolla kaikki vaikutti lupaavalta: maltillinen julkaisutahti, luotettava tyylillinen linjanveto, formaatit seitsemän tuuman vinyyli sekä kasetti ja kiinnostavat yhtyeet. Ja uppista: muutaman mutkan kautta käpälässä on labelin koko tuotanto!

                                                                                                     

The Toxicsista oli viidakkorumpu paukuttanut häiriintyneen autotallipunkin ilosanomaa jo aiemmin. Livenä kuulemma hyvinkin arvaamattoman trion ulosanti oli odotetun alkukantaista. Neljän biisin kassulla ei tarttumapintaa liiemmin käteen anneta, liekö ollut tarkoituskaan. Toistaiseksi meikäläisen muistikirjoihin yhtye varustetaan merkinnällä ”seurataan tilanteen kehitystä”. Joko kolmikko hyytyy rimputtelemaan keskenään tai sitten joko skarppaamalla tai sitten viimeisetkin estot hylkäämällä saa aikaan jotain merkityksellisempää. Nyt energiataso tahtoo karata biisien ulkopuolelle.

Sen sijaan toisen kasettijulkaisun, Charm Bagsin Rock´n´Roll Spiritin edessä olen tyystin aseeton. Mimmitrio on aloitellut soittohommat jo muissa yhteyksissä, joten nyt ei tarvitse enää oppirahoja maksella muiden kuullen. Charm Bagsin viehätysvoima on siinä pyhässä yhteydessä, johon kuuluu naiivit popsävyt, mutkat suoristava soitto ja sopiviksi annoksiksi pilkottu räyhäkkyys. Seitsemään raitaan mahtuu sekä hellyyttäviä poppiksia että huimaa vauhtia kaahaavia garagepyrähdyksiä. Silti niitä voi arvottaa ihan itsenäisinä biiseinä eikä väkisin survoa omiin genrelokeroihinsa. Hillittömimmillään Charm Bagsissa on jotain samaa viehätysvoimaa kuin japanilaisten garagetyttöbändien estottomassa paukutuksessa. Naiivius ja aggressiivisuus eivät sulje ominaisuuksina toisiaan pois.

Nivaskan suurin suosikki taitaa silti olla First Timesin levy-yhtiölleen nimellään kumartava Mono Mono Ep. Combat Rock Industryn julkaisema debyytti-ep tuli mainioksi todistettua, mutta saman puulaakin pukkaama One Time Thing ehti solahtaa ohi. Mono Monon kuuleminen osoittaa missaamisen vakavaksi erehdykseksi. Yhtyeen riuska ote viittaa punkrockiin, mutta melodiataju on niin pistämätön, että kai tätä power popiksikin saa luvalla kuvailla. Biiseissä on noudatettu sitä hyvää periaatetta, että tutulta saa kuulostaa, kunhan ei suoraan mistään nyysi. Tai jää kiinni. Matsku on ensiluokkaisia ja popnörteillekin uskottavia sikäli, että yhtä hyvin nämä rallit olisi voitu julkaista koska tahansa viimeisen 35 vuoden aikana. Tärkeintä tässä on tietysti silti, kuinka hyvälle mielelle tätä kuuntelemalla tulee. Tämän hetken parasta kuuntelumusiikkia siis.

Itselle puhtaimmalta pöydältä sävelensä tarjoaa The Cattle Thieves. Jossain countryn, punkrockin ja crooner-estetiikan välimaastosta tallusteleva yhtye on ehkä liikaa Amerikkaa intensiivisimpään tehokuunteluun ja biisiorientoitunut lähtökohtani ehkä vähän hankaloittaa uljasta fiilistä maalaavan bändin diggailua. Totuuden nimissä en keksi bändistä kyllä yhtään mitään negatiivistakaan sanottavaa ja solistin miehekästä mahtailua voisi annostella jatkossa isommallakin kauhalla. Ralleista parhaiten tipahtaa vahvoja viboja Seedsin Pushin´ Too Hard -psykegarageklassikosta pyörittävä Laurel Canyon.

Olkaatten siis ystävällisiä ja valitkaa oman makunne mukaan näistä suosikkinne. Ei tarvitse pelkästään tukemisen vuoksi rahojaan sijoittaa, sillä näissä kaupoissa eniten voittaa kuulija. Yhteyttä Mono Monon ystävälliseen henkilökuntaan voi ottaa vaikka täältä.

Rockfestarin kuolema? Oho, ruumishan elää vielä!

On tainnut tulla selväksi, että meikäläisen kulutustottumukset ja arvot yleensäkään eivät taida edustaa nykypäivän ihmisen vastaavia. Tämä havainto tuli taas vastaan, kun luin Iltalehdessä olleen kolumnin aiheesta kuinka perinteisten rockfestivaalien aika on ohi. Kansa haluaa elämyksiä ja hyvää palvelua. Ensin tarkoittaa tietysti yleistä perseilyä ja sen jakamista sosiaalisessa mediassa ja toinen ylihintaista ruokaa. Toimittaja perustelee näkemyksensä sillä, että Provinssirock ei taaskaan vetänyt väkeä. Ei siis nuoriso enää halua telttailemaan ja rypemään rokkifestareille. Kaupunkitapahtumat on sitä nykypäivää! (Myöhemmin tuli kyllä ilmi, että Provinssi ylsi tavoitteeseensa, mutta sitä ei kehdannut samassa yhteydessä tietenkään kertoa.)

Myönnetään että ymmärrän pointin, mutta johtopäätös on taas sen sortin hevonkukkua, että korpesi rajusti, vaikka kuinka hyviä falafel-pyöryköitä kylmäkoskelaisessa ravitsemusliikkeessä juuri silloin nautinkin. Maailma muuttuu ja ihmisten tavat totta kai sen myötä. On ymmärrettävää, että enää maakunnan kesäfestarit eivät ole kaupunkilaiselle must, koska tarjontaa on lähempänäkin. Mutta niin kauan kuin on rockista ja populaarimusiikista kiinnostuneita nuoria, on kysyntää myös ”perinteisille” festivaaleille. Nuorena rokkarin alkuna festareiden parhaushan on juuri siinä kuka onnistuu värikkäimmin sekoilemaan telttailualueella ja vielä selviytyy siitä hengissä. Jonkun bändinkin saattaa sivussa nähdä.

Maakunnan old school -festarit eivät kaikki ehkä enää ole aivan yhtä vetovoimaisia kuin takavuosina, se lienee minunkin myönnettävä. Mutta johtuuko se rokkarinuorison muuttuneista tavoista onkin jo aivan toinen kysymys. Hintatason nousu, tarjonnan pirstaloituminen ja esiintyjien kiinnostavuus kaikki yhdessä vaikuttavat asiaan. Ja aika moni muukin asia. Tämän dilemman ratkaisemiseen johtavista vihjeistä tarjottaisiin varmasti muutakin kuin papukaijamerkki.

Tähän asti tekstiä ymmärsin mitä ajetaan takaa, vaikka ajatusmalli olikin citypiipertäjän hömpötystä. Mutta kun toimittaja väitti tämän kehityksen lopettavan koko entisenlaisen festarikulttuurin Suomessa, niin rohkenen älähtää. Ilosaarirock on esimerkiksi liian kaukana eikä pelkkä hyvä fiilis riitä vetämään väkeä. Miten sitten on selitettävissä, että tapahtuma on lähes joka kerta loppuunmyyty? Ja aika uskalias väite ryhtyä aliarvioimaan ohjelmaa, jossa on Haimin, Alice In Chainsin ja Portisheadin kokoisia ihan hei maailmanluokan artisteja. Jotain on ymmärretty myös väärin, jos hyvä fiilis ei yksistään riitä takaamaan onnistunutta tapahtumaa. (Ja Joensuukaan ei ole kaikkialta kaukana: uskokaa tai älkää, mutta musiikin kuuntelua harrastetaan myös pääkaupunkiseudun ulkopuolella.)

Tästä kappaleesta tulisi pitkä ja polveileva, jos kävisin läpi kaikki ”vanhalla konseptilla” järjestettävät festivaalit, jotka kumma kyllä pärjäävätkin. Tai muistelemaan mitkä kaikki kaupungissa järjestettävät tapahtumat ovat kyykänneet pankrotin otettua luulojen lisäksi myös rahat pois. Yleistäminen yhden heikosti menestyvän – tai sellaiseksi uskoteltavan - tapahtuman kautta ei varmasti ainakaan tule parantamaan alan kehitysnäkymiä, kun oikein lehdessä lukee, että eipä kannata tulla, kun on niin aneeminen fiilis.

Totta kai nyt eletään murrosvaihetta ja taloudellisia takaiskuja tuntuu satelevan kohtuuttomasti. Mutta tällaisen tappiomielialan lietsominen ja vastakkainasettelun tekeminen on paitsi lyhytnäköistä myös vastenmielistä.

Ylipäätään ennustusten tekeminen on riskibisnes. Opin itse sen viimeistään siinä vaiheessa, kun vahvasti keskinkertaisena pitämäni Green Dayn American Idiotin arviossa epäilin, että nyt loputkin naamanvääntelypunkkarit unohtavat bändin. Mitäpä siitä jos toistakymmentä miljoonaa muuta ihmistä levyn ostikin...?

 

”Kuuletko kuinka koko kosmos soi?”

Kun musiikkia kuuntelee paljon tai liikaa, alkavat kiinnostuksen rajat laventua kummasti. Hyväkin musa menettää merkitystään, kun sitä tehdään samanlaisista lähtökohdista tai tyylin konventioita haastamatta. Minut tuntevat ovat hyvin perillä huonon musiikin harrastuksestani, joka puhdistaa korvia tehokkaasti. Joskus harvoin kuitenkin törmää tapauksiin, jossa kova laatu yhdistyy erilaiseen asenteeseen tai tyystin freesiin ajattelutapaan. Tällaisen kultakaivoksen äärelle päästessään ei tahdo saada tarpeekseen.

Jukka Nousiainen on itseopiskellut muusikko, joka parhaiten tunnetaan Räjäyttäjien arvaamattomana keulahahmona. Räjäyttäjistä ja heidän, öh, räjäyttävistä keikoistaan (ja toki onnistuneista tallenteistaankin) on kirjoitettu syystäkin paljon. Jukka on muutenkin aktiivinen muusikko, jolla on tekemiseensä samanlainen ote kuin Kari Peitsamolla 70-luvulla. Kaikkea voi ja pitää kokeilla. Kokeilevuus ja aktiivisuus ovat huomattavasti tärkeämpiä määreitä kuin tuotteen viimeistely. Kasetteja rakastavan tee-se-itse-miehen kaikkia virityksiä en ole kuullut eikä ole tarvekaan, mutta soololevyksi laskettava Huonoa seuraa kasetti-LP on niin mykistävän upeaa kuultavaa, että muutama rivi on tarpeen.

Päällisin puolin mies tuntuu vain rämpyttävän akustista kitaraansa, lainailee tutuista standardeista riffin sieltä, melodian tuolta, mutta saa kaiken kuulostamaan niin uniikilta, että sellainen ei levy-yhtiön tuotantopalavereissa onnistuisi. Sovitukset ovat karuja ja tekniseltä katsantokannalta tarkasteltuna varmasti keskeneräisiä. Itse kappaleet sen sijaan ovat enimmäkseen täysin lyömättömiä.

Periaatteessa resepti on hyvinkin perinteinen: laulujen tekstit ovat vilpittömiä, joskus suorastaan raadollisen avoimia ja kappaleiden koukkuihin on helppo jäädä kiinni. Vaikka artistin tulkinta joskus meneekin överiksi, on musiikista riisuttu ironia ja laskelmointi. Eli vähän niin kuin Risto, mutta Hurriganes-rockista ponnistaen. Monesti kuulee bändien keulivan sillä, kuinka he tekevät musiikkiaan vain itselleen ja jos siitä joku tykkää, niin se on toisarvoista. Huonoa seuraa OIKEASTI kuulostaa siltä kuin nämä kappaleet olisi puolihuolimattomasti vain tehty pois kuleksimasta ja sillä selvä.

Liika analysointi on silti turhaa, koska nämä Jukan laulut edustavat musiikkia puhtaimmillaan, irrotettuna kaikesta sitä ympäröivistä ulottuvuuksista. Silti Jukan soolon kutsuminen epäkaupalliseksi on kukkua sekin, sillä rakenteeltaan laulut ovat perinteitä noudattavia pop-iskelmiä joskus tekstitystyyliä myöten. Juuri tuo ulkopuolisuuden ja puhtauden yhdistelmä erottaa tämän tuotoksen monesta muusta hyvästäkin äänitteestä.

Ja joo, saahan tämän julkaisemiseen kasettina suhtautua elitisminä, mutta ymmärtääkseni sama materiaali ollaan julkaisemassa myöhemmin sekä CD:llä että LP:llä. Toivottavasti ainakin, sillä tämän tason matskun ei soisi jäävän harvojen perseiltäväksi. Etenkin nimikappaletta ja otsikon lainauksen sisältävää Meneehän se aika tässäkin -viisua olen diggaillut aivan pöljänä.

Jukan muista bändeistä voi samaan syssyyn suositella ainakin Hullu ja Haisi -kokoonpanoa, jossa hän musisoi tyttöystävänsä Sinin kanssa ainakin teoriassa kantrisesta katsantokannasta käsin.

The Seekrets - Erittäin salainen

Nykyajan uskomuksen mukaan kaikki maailman informaatio löytyy netistä. Vanhan änkyrän skeptismi tuli toteen näytetyksi, kun yritin selvittää mikä kumma on The Seekrets, jolta tuli viime vuoden lopulla Blast Of Silencen julkaisema splittiseiska toisen autotalliyhtyeen, hieman enemmän protoelektroon nyökkäävän Lazardsin kanssa. Koska lumoavasti rämisevä, naiivisti ilakoiva garagerockyhtye jäi kaikesta tiedonmetsästyksestä huolimatta mysteeriksi, täytyi asiasta ottaa selvää ja tehdä haastattelu. Siihen ystävällisesti vastasivat The Seekretsin perustajajäsenet, sisarukset Aiju ja Sara.

Kuvat: CHRZU ja Sampo Arpalahti

Kertoisitteko lyhyesti Seekretsin syntyajatuksesta, ketä yhtyeessä soittaa ja mitä näette yhtyeen tähän mennessä merkittävimmiksi saavutuksiksi?

Aiju: Seekretsissä soitti aluksi vain minä (kitara ja laulu) ja mun sisko Sara (urut ja laulu). Ei meillä ollut rumpalia, kun ei me tunnettu ketään joka ois suostunut. Soitettiin muutama keikkakin kahdestaan. Ne oli varmaan tosi kummallisia keikkoja! Tarkoituksena oli tehdä rätväkkää rokkenrollia, mutta aluksi se oli jotain ihan muuta. Uudempi tuotanto on kyllä varmaan sellaista, jota aluksi ajateltiin.

Jossain vaiheessa saatiin rumpaliksi yksi poika, mutta sitten sen tyttöystävä sanoi ettei meidän kanssa sovi soittaa. Meillä oli keikka sovittuna seuraavalle viikolle, ja tuli kiire saada uusi rumpali niin otettiin mun poikaystävä Teemu. Sit kun se oli hyvä niin sai jäädä.

Sara: Teemu on päälle myös kiva. Sikski se sai jäädä.

Itselleni musanne tuo mieleen sen 90-luvun ajanjakson, kun garagerock tuli suomalaisen vaihtoehtomusaskeneen Thee Ultra Bimboosin ja Larry & The Lefthandedin myötä. Tietysti ennen kaikkea musiikillisesti, mutta myös estetiikan ja asenteen puolesta. Näettekö itse tällaisia yhtäläisyyksiä? Miten ylipäätään itse olet löytäneet sen musiikin, jota Seekretsin riveissä soitatte?

A: No kuuntelin kyllä ysärillä Bimbooseja ja Lärppiä, että saattaa ne sieltä kuuluakin! Muita ton ajan suomalaisia suosikkibändejä oli Sweetheart, Karkkis, Keuhkot ja Liimanarina. Muita bändejä, jotka on saattaneet vaikuttaa on Micragirls, The Cramps, The Mummies, Joy Division, Frankie Stein and His Ghouls, The Shaggs ja Misfits.

S: Toki kaikki kuunneltu (hyvä) musiikki vaikuttaa, ja jossain kohti on tietoisestikin muistaakseni haluttu viitata jollakin ratkaisulla johonkin bändiin, mutta kuiteski mun mielestä mitä ollaan tehty niin yleensä pyritään saada se kuulostamaan Seekretsille. Rariosta me kai alunperin on rokkia kuultu.

A: Joo Räkärodeosta tietty.

Teidän nimi tuntuu olevan todella kuvaava Seekretsille, sillä ihan äkkiseltään teidän bändistä ei hirveästi infoa netissäkään liiku. Esimerkiksi tieto, että teiltä on tullut ennen Lazards-splittiseiskaa kaksi omaakin seiskatuumaista oli itselleni aivan uusi! Onko salamyhkäisyys tyylikeino vai oman ja yhteistyökumppaneiden työtahdin seurausta?

A: Pyritään pitämään kyllä kaikki hommat salaisina. Treenien kellonaikaa ja sijaintiakaan ei kerrota muille bändiläisille suoraan, ilmoitan aina jollain salaisella keinolla niin kuin Metro-lehden tekstaripalstalla jollain koodatulla viestillä.

S: Varmaan kanssa se vaikuttaa, että 2/3 bändistä on numerovammaisia. Ei me edes tiedetä, monta levyä on tehty.

Teillä ymmärtääkseni on ja on ollut muitakin bändiprojekteja?

A: Soitin aiemmin rumpuja sellaisessa bändissä kun The Splits. Nykyään soitan rumpuja Charm Bagsissa, jonka kasetin Mono Mono Records julkaisee toukokuussa. Jotain keikkojakin on sovittuna.

S: Unelmissa ja aikeissa vaan. Rumpali soittaa tätä nykyä ainakin TheToxicsissa.

Paitsi että tunnuttu toimivan matalalla profiililla, niin myös tekemisen tahti tuntuu olevan aika verkkainen. Johtuuko se ajankäytöstä, siitä että The Seekrets ei ole priorieettilistan kärjessä vai siitä, ettei teillä ole tarvetta rivakampaan puuhasteluun? Tällaista musaa ei tosin kukaan muukaan taida tehdä uraorientoituneesti hampaat irvessä...

A: Seekrets on ollut vähän hiljaisella liekillä kaikenlaisten käytännön ongelmien takia. Asuttiin yhteen aikaan eri kaupungeissa, ja sit on ollut työasiat tiellä eli yksillä päiväduuni ja toisella yötyö ja iltavuoro, ja sit on kaikkia muita bändiprojekteja ja nyt sitten vielä saatiin muksu ton rumpalin kanssa, joka tietty vähän hankaloittaa treenaamista kun pitää aina hankkia lapsenvahti.

S: Kyllähän siihen vähän vaikuttaa sekin, ettei taideta olla niin tyrkkyjä, että ite yritettäis minneen keikalle ängetä. Lähinnä mennään kun joku pyytää, jos sattuu sopivat ajat just Aijun mainitsemien seikkojen suhteen. Aika rientää, ja kiirettä ei sillai.

Teet Aiju itse myös graafisen alan töitä sekä sarjakuvia. Kuinka läheisesti musahommiin liittyvä estetiikka yhdistyy muihin taiteellisen puolen näkemyksiisi? Etenkin garagerockissa monille se 60-luvun staili tuntuu olevan jopa tärkeämpää kuin itse musa jos nyt vähän halutaan liioitella...

A: Oon tehnyt ite kannet kaikkiin noihin meidän seiskoihin. Toi visuaalinen puoli on kyllä kans sellainen juttu, että ois kiva jos ois enemmän aikaa panostaa siihen. Yks musavideo tehtiin Teemun kanssa tohon Surfing Cop -biisiin. Olis hauskaa jos ehtis tehdä lisää mutta tuskinpa sitä aikaa tulee mistään lisää.

Olette käyneet soittamassa muutaman keikan myös Saksassa. Oliko teidän musaa levinnyt jo etukäteen sinne vai lähdittekö ihan sokkona reissuun? Millainen vastaanotto oli? Paljonko olette soittaneet ylipäätään keikkoja Suomessa?

A: Joo, oli tosi kiva reissu kyllä! Oltiin Bad Ceasarsien kanssa siellä. Ihan kohteliaasti ne saksalaiset kuunteli, mutta ei siellä mitään kirkuvia teinilaumoja näkynyt eikä kukaan heitellyt pikkuhousuja lavalle.

S: Oltaisko me Suomessa joku kakskyt soitettu. Ei oo tullut pidettyä kirjaa, en edes muista millon ne ekat kekkuloinnit tapahtui. Joskus 2008 ehkä.

Vaikka edellä olen korostanutkin, että olette Seekretsin kanssa puuhastelleet hissuksiin, niin teillä on varmasti silti jotain tulevaisuudensuunnitelmia tai tavoitteita? Onko tarkoitus aktivoida bändiä vai onko juuri tämä tekemisen tahti just sopiva?

A: No jaa, ei meillä kyllä mitään ihmeellisiä suunnitelmia oo! Olis kiva jossain vaiheessa äänitellä noita uudempia biisejä. Ja sit on ollut puhetta spektaakkelimaisesta spiritismi-keikasta, jossa esineet leijuis ja me soitettais mutta saas ny nähdä... 
S: Oishan se hauskaa olla aktiivisempi, mutta tosiaan nämä kaikenmaailman aikataulut ja elämät tässä ei kaikki niinkään kiusana vaan tapahtumassa. Onneksi tuskin hajotaan henkilökemiallisiin ristiriitoihin, ja toivon mukaan elämiset jatkuu.

A: Se on ollut suunnitelmana ja tavoitteena, että sit kun toi meidän lapsi oppii soittamaan tamburiinia tai jotain helistintä, niin sen vois ottaa mukaan treeneihin. Vauvana se olikin pari kertaa mukana, laitettiin sille kuulosuojaimet päähän ja se nukkui kopassaan treeniksen nurkassa samalla kun me soiteltiin. 

The Seekrets Bandcampissa