Pysäyttäkää painokoneet! Tasokas kotimainen musaromaani julkaistu!

Jos et ole oikein lukuihmisiä, mutta jos olet vähääkään viettänyt 90-lukuasi suomalaisen metallimusiikin parissa, niin nyt olisi hyvä aloittaa. Parhaiten Sentenced-kitaristina tunnetun Sami Lopakan esikoisromaani Marras (Like) on nimittäin kiinnostavin ”fiktiivinen” musakirja Suomessa vuosikausiin. Kuvitteellinen on syytä sujauttaa lainausmerkkeihin, sillä niin tutunoloista toimintaa tämä kirjassa esiintyvä, viimeistä Euroopan-kiertuettaan tekevä bändi harjoittaa.

Kun ensi kertaa oli liikkeelä tieto, että Lopakka on kirjoittamassa kirjaa sain käsityksen, että kyseessä olisi faktapohjainen muisteluteos. Kun Marras tempaisi maailmanlopuntunnelmiinsa mukaan samantien, on helppo olla valitusta tyylilajista tyytyväinen. Miten sellaisesta kaaoksesta mukana ollut poimisi olennaisimmat faktatiedot ja mitä nekin olisivat? Tämän kirjan yksi suurimmista ansioista on nimenomaan se, että siinä musiikillinen viitekehys jätetään omalle paikallaan vain raameiksi eikä sorruta turruttamaan lukijaa tässä yhteydessä toissijaisilla musa-anekdooteilla. Tässä kirjassa, ja uskallan veikata, että myös siinä kerrottavassa yhtyeessä oli kyse enemmänkin ystävyydestä ja vaivihkaa työksi muuttuneesta harrastuksesta. Tämä siis väheksymättä yhtään Sentencedin saavutuksia. Vaikea se on väheksyäkään, kun yhtye oli henkilökohtaisesti vuosia itselle tärkein suomimetallibändi.

Marras on vähän helvetin kaukana mistään buddy-romaanista, jossa kaverukset pitävät raitilla hauskaa. Ennen kirjassa kuvailtavia tapahtumia hauskuuttelut ovat loppuneet ja jäljellä on vain ryminällä käsiin leviävä bändi ja sen jäsenten elämä. Fiktio on siksikin ainoa vaihtoehto, että vaikka kuinka kirjoittaja korostaisikin kyseessä olevan kuvitteellinen teos, kaikki kirjailijan menneisyydestä vähääkään tietävät mistä ja kenestä on kulloinkin kyse. Edes viitteellistä oikeiden henkilöiden suojelemista on pakko harrastaa.

Itselleni Marras on tietysti äärimmäinen kiinnostava ja tärkeä kirja jo pelkän aiheensa puolesta, mutta on syytä korostaa, että Lopakan esikoisromaani kyllä kantaa ilman valmiiksi annettuja tasoituspisteitä. Kieli on pohjoissuomalaisessa lakonisuudessaan herkullista ja jo Sentencedin teksteissä läsnäoleva nihilismi on nytkin kantava voima. Saa sitten nähdä kuinka aiheesta vähemmän tietävät pitävät kiertueen itsetuhoisia bakkanaaleja epäuskottavina, mutta juuri väistämätöntä loppua kohti menevän tarinan välietappeina ne toimivat hyvin. Ja tottakai ne jollain makaaberilla tavalla ovat myös hauskoja, vaikka todellisuudessa niistä on nauru ollut kaukana. Vain kiertuekaupunkien nähtävyyskuvaukset ovat hieman paperinmakuisia ja irrallisia. Viime vuosilta ei tulekaan mieleen muuta yhtä laatuisaa musiikkiaiheista romaania kuin Jaska Filppulan Me ei oltu valtaosaa.

Musanörteille Marras on luonnollisesti pakkohankinta, mutta jotenkin siihen soisi tarttuvan myös niiden, jotka pitävät rokkihommia jotenkin vähempiarvoisia töinä. Kiertuearjen tyly kuvaus pakottaa miettimään millaisissa olosuhteissa sitä suomalaista kulttuurivientiä on aikoinaan – ja varmasti yhäkin – harrastettu.

NICOLAS KIVILINNA: Korkeakulttuurista Kasevaan

Jos tämä kirjoitus julkaistaisiin jollain muulla foorumilla kuin virkaheitto musiikkijournalistin blogissa, niin ennakkosensuuri olisi hyökännyt väliin, kun jo toisen kerran pureudutaan lähipiiriin kuuluvan Joteskii Groteskii -yhtiön julkaisuun. Mutta minkäs teet, kun käsillä on suuren vaikutuksen tehnyt, ihanan kotikutoinen musiikkiesitys.

Konsepti on itsevarmuudessaan loistava. Säveltää nyt seiskatuumaiselle neljä kappaletta Eino Leinon tekstejä uudestaan, kun kansallistaiteilija Loiri on tehnyt kokonaisen levysarjan aiheesta ja päässyt samalla eroon pelkästä humpuukimaakarin tittelistä. Maine joka on kantanut artistin viihdetöistä ja henkilökohtaisesta pöljäilyistä huolimatta kymmeniä vuosia. Totuus on kuitenkin se, että tämän kirjoituksen aiheena oleva Nicolas Kivilinna ei ollut edes tietoinen näistä julkaisuista. Sitäkin joku voi pitää pöyristyttävänä. Mutta kuten tiedämme, oikeasti kestäviä elämyksiä (jos nyt yritetään välttää sitä taide -sanan käyttöä) syntyy useimmiten vain silloin, kun artisti itse kokee luovansa jotain uutta ja omaa ympäristöstä huolimatta. Ja tässä on käynyt juuri niin.

Kansien niukasta informaatiosta päätellen nuoriherra Kivilinna on tehnyt kaiken alusta loppuun itse, vaikka yhtyekin proggiksen ympärillä ymmärtääkseni on. Oli miten oli, kuulostaa häkellyttävältä kuinka rikkaita sovituksia lauluille on tehty. Mä metsän polkua kuljen -kappaleen torvisovitus vetää täysin jalat alta, kun levyn äänimaailma on muuten niin lyyrinen ja vahvasti pelkän laulun ja kielisoitinten varassa. Silti näistä kappaleista ei puutu mitään, vaan runojen soljuvuutta on pikemminkin alleviivattu musiikin siitä yhtään jäämättä taka-alalle. Ihan tuulesta temmattu ei todellakaan ole levyn masteroineen Jarno Alhon kommentti, kuinka tämä kuulostaa aivan kuin Kasevan demolta. Tulkitsen sen kehuksi. 

Parasta tässä Eino Leino -seiskatuumaisessa on se, kuinka irrallaan se tuntuu olevan tätä hetkeä ympäröivästä musiikki-ilmastosta. Tässä ei ole rahtustakaan indie-uskottavuutta, kulttuuripiirien arvokkuutta tai iskelmällistä kansallistunnetta, vain neljä raitaa puhdasta, kaunista laulelmaa. Musiikkia aidoimmillaan, tekisi mieli sanoa.

Eikä Kivilinnan päätä tunnu palelevan, vaikka startissa lähdettiin suomalaisen kulttuurin huipulta. Tulossa on kuulemma vielä Lauri Viidan ja Uuno Kailaan teksteihin sovitettuja lauluja. 

POLARIN SIEPPARI: Bändi vuoden parhaan biisin takana

Ei taatusti ole sen kuluneempaa suomirockbiisin aihetta, kun tyttöystävän ja/tai menetetyn elämän perään baarissa kaljatuoppiin nariseva mies. Kuppilan pysähtyneestä ankeudesta voi kuitenkin yhä tänäkin päivänä kirjoittaa oivaltavasti. Todennäköisesti juuri siksi Polarin Siepparin Aika pysähtyy on eniten kuluvana vuonna kuuntelemani yksittäinen kappale.

Omakohtainen kiinnostus piilee toki siinä, että biisi sijoittuu Karkkilaan, uusmaalaiseen pikkukaupunkiin, josta sekä minä että Siepparin jäsenet ovat kotoisin. Kappaleen tarina sekä biisistä kuvattu video sijoittuu Pikkupässiin, paikkakunnalla legendaariseen työläisten ja ns. alan miesten anniskeluravintolaan. Mutta pääosassa ei varsinaisesti ole keski-ikäisen miehen ruikuttaminen, vaan pienten piirien staattinen tunnelma, joka kiteytyy tietysti parhaiten baarissa päivällä istuessa. Kappaleen kertosäkeessä päähenkilö luettelee nimeltä ketä kaikkia hän paikalla olijoista tuntee, mutta kun ovesta astuukin aiemmin tuntematonta sakkia, aiheuttaa se päänvaivaa. Kaljaa joskus muualla kuin kantakapakassaan kitanneet tietävät varmasti sen tunteen, kun ovesta astuessa vakiokasvot katsovat uutta tulijaa pitkään ja vihamielisesti.

Aika pysähtyy löytyy Polarin Siepparin neljän biisin ep:ltä, jonka pieni painos myytiin loppuun pian sen jälkeen, kun valtakunnallinen rockjulkkis J. Hynynen oli sitä radiossa kritisoinut epäaidoksi. Vähän turhankin nokkelasti nimetyn Kukoista, kristitty mies! -ep:n muista kappaleista pari on 80-luvun alun new wavesta ja punkista (YouTubessa on myös pätkää yhtyeestä hoilaamassa Ebba Grönin klassikoksi tekemää Staten och kapitaletia) muotokielensä saanutta räväkämpää kamaa, jota alunperin kuvittelinkin Siepparin eniten edustavan. Pioneeri kuvaa Kekkosen ajan kyräily-Suomea, kun taas Sokka irti (Jare, Jare, Jare) on epä-älyllistä, mutta sitäkin tarpeellisempaa nykyajan ilmiöille naureskelua. Tamperelaisen ska-porukka Voimaryhmän jo levyttämäkin Hipit keikkuu turhankin helpon huumorin trapetsilla, mutta iskevä kertsi pelastaa tämänkin tapauksen himaan.

Levyttämistä Siepparin tuotannosta odottaa vieläkin mm. Mikko Meriläinen, hieno kertomus kuuluisuutta janoavasta rockmuusikosta. Vaikka kappaleen nimi onkin Soundin päätoimittajalta lainattu, haluaa kertojaminä silti mieluummin Suosikin kanteen. Jää Polarin Siepparin menestys sitten paikalliseksi tai ei, sopisi bändin kuitenkin jatkavan aktiivisesti. Jo lempeästi piruilevat tekstit ansaitsisivat tulla isompaan jakoon. Kitaristi Tomi Wahlroosin bändeistä ennenaikaisesti hautaan – tai ainakin näkymättömiin – on kadonnut mm. hieno kantriviritteinen popyhtye Grandhearts. 

Fanipoika muistelee

Suosikkiyhtyeeni Radiopuhelimet julkaisi 13. albuminsa Ei kenenkään maa reilu kuukausi sitten. Vaikka en ole kaikista yhtyeen levyistä pitänyt yhtä paljon, niin eipä tullut yllätyksenä, että tälläkin kertaa innostuksen puna levisi taas poskille. Eikä se johtunut vain avauskappale Tommin pornolehtien kuumottavasta tekstistä.

Suhteeni Radiopuhelimiin on ollut pitkä ja monella tapaa läheinen, että piti oikein ruveta muistelemaan mitä kaikkea onkaan yhdessä tullut koettua. Tai me mitään yhdessä olla koettu, minä olen fanipoika, joka ei turhaan esikuviaan lähesty. Olen tehnyt Soundiin viimeisen viidentoista vuoden aikana lukemattomia haastatteluita – monesti ihan oikeastikin tunnetuista artisteista – mutta vain kahta jututettavaa olen jännittänyt. Social Distortionin äkkipikaisen coolia Mike Nessiä ja Radiopuhelimien Jarno Mällistä. Kumpaakaan en luonnollisesti tunne henkilökohtaisesti eikä Mällisen puhelinhaastattelussa ollut mitään pelättävää, mutta ainakin se kertoo kitaristi-biisintekijän persoonan herättämästä pelonsekaisesta kunnioituksesta. Miehen tekemillä teksteilläkin lienee oma osuutensa tällaisen mielikuvan syntyyn. Haastatteluhetkellä Radiopuhelimet ei vielä nauttinut nykyisenkaltaista median arvostusta, joten itse artikkeli jäi julkaisematta, mutta muistan kuinka olin haltioissani siitä kuinka värikkäitä juttuja Mälliseltä irtosi. Myönnän että useasti toistamani slogan ”Saksassa on maailman suurimmat huonon musiikin markkinat” on peräisin juuri Mälliseltä.

Luulen myös että olen menettänyt yhden työpaikan Radiopuhelimien fanittamisen seurauksena. Olin päässyt joskus nuorena poikana työhaastatteluun levykauppaan ja vieläpä toiselle kierrokselle, josta lopullinen onnekas hommaan poimittiin. Yhtiön tunnettu moguli sitten kyseli leppoisasti niitä näitä, esimerkiksi päällisin puolin viattoman kysymyksen omasta musiikkimaustani. Koska jo silloin ylpeys esti vastaamasta olevani musiikillisesti kaikkiruokainen, ajattelin rehellisesti sanoa, että juuri nyt olen kuunnellut paljon Sweetheartia ja Radiopuhelimia. Se tuskin on toivottu vastaus, kun yleislevykauppaan etsitään laaja-alaista musiikkihemmoa. Eivät auenneet siis levytaivaan ovet. Levykauppaan pääsin toki töihin myöhemmin. Mutta se on taas tarina erikseen.

Sweetheart ja Radiopuhelimet liittyvät muutenkin läheisesti yhteen juuri tuossa vaiheessa. Molempien intensiivistä tylytystä tuli tuolloin luukutettua huolella. Tuolta ajalta Puhelimien Maasäteilyä -albumi (1995) on jäänyt yhdeksi kaikkien aikojen suosikkilevykseni. Samaan aikaan ajoittuu VHS-nauhallekin tallentunut säpäkkä esiintyminen Jyrki-ohjelmassa, jossa sensori oli tahallaan tai tahtomattaan napsaissut kirjaimen pois Haluan naida tyttöystävääsi -rallista. Ja jos joskus tulisi ehdoton pakko valita joku suosikkihaastattelu mistä tahansa musiikkimediasta, niin varteenotettavin ehdokas on Mutiny! kutosessa julkaistu Sweetheartin (joka sivumennen sanoen jäi kiusallisen aliarvostetuksi yhtyeeksi) ja Radiopuhelimien hervoton mutta asioiden ytimeen yltyvä yhteishaastattelu.

Radiopuhelimien keikoilla olen hajoittanut silmälasini, ottanut taka-askelia J.A. Mäen rynniessä kohti, ihmetellyt paidattoman Jyrki Raatikaisen maanista tuijotusta ja nauttinut siitä huumaavasta energiasta, jota bändi livenä välittää. On hyvinkin todennäköistä, että juuri Radiopuhelimet on useimmin keikalla näkemäni yhtye. Ja vielä se jaksaa sytyttää. Akustinen esiintyminen Tampereen Pakkahuoneella viime syyskuussa oli sykähdyttävä osoitus siitä, että bändin aika ei tosiaan vielä ole ohi. Jousisoittajilla ja kahdella saksofonilla tuunattu iso kokoonpano toi sovituksiin hienoa lisäulottuvuutta ja etenkin puhaltimien raisu tuuttaus veti lopputulosta entisestään yhtyeen rakastaman jazzin suuntaan. Suuntaan, josta en ikimaailmassa olisi kuvitellut pitäväni.

Radiopuhelimet, hieno yhtye.

DOOM UNIT: Väärin suosittu

Laskevien levymyyntien, uusien ansaintalogiikkojen ja kehittyvän teknologian myötä uusia bändejä voi markkinoida useammalla tavalla kuin ennen. Silti tuntuu, että alalla erotellaan edelleen oikeat ja väärät tavat. Tällaiset ajatukset pompsahtivat mieleen, kun kuuntelin kolikolla ostamaani Doom Unitin kakkoslevyä The Burden Of Bloom. Sitä ei musiikkimedioissa liikaa kehuttu.  Tismalleen samoin kävi yhtyeen debyytille Cross The Line.

Niin kuin musiikkia vähääkään seuraava tietää, Doom Unit tuli tunnetuksi vuonna 2009 Radio Rockin Rock Starba -kilpailusta, jonka ansiosta yhtyeen Killing Time -biisi soitettiin kyseisellä kanavalla puhki. Samalla bändi lunasti itselleen rekkalavallisen paskaa palautteeksi. Vakavasti otettavien rocktoimittajien tuli ylenkatsoa bändikisasta ponnistanutta tulokasta. Doom Unitin levyt arvosteltiin päällisin puolin asiallisesti, mutta hallelujaavarmasti ennakkoasenteiden värittäminä.  Osassa tarkoitushakuisissa arvosteluissa tekeydyttiin tyhmäksi eikä yritettykään ymmärtää bändin musiikkia, vaan arvioitiin bändiä sen perusteella millainen sen olisi pitänyt olla. 

Levyarvostelut ovat yhden ihmisen subjektiivisia mielipiteitä, sen pitäisi jokaisen niitä kirjoittavan ja lukevan tietää. Ennakkohypen (ehe ehe) tai yhtyeen taustan ei silti saisi antaa vaikuttaa. Näin silti käy koko ajan: tismalleen samasta syystä vanhemman koulukunnan occult rockia soittavan Seremonian esikoisalbumi sai nihkeän vastaanoton. Verkkomedioissa levinneen Rock´n´rollin maailma -videon myötä vastareaktio näkyi vastaan hangoittelevina arvioina, joissa palaute tuntui koskevan enemmänkin kuulijan ennakko-odotuksia ja levyn sisältö jäi toissijaiseksi. Sitä ei haluttukaan ymmärtää sellaiseksi miksi se oli tehty. Valitettavan usein Suomessa levyjen pointit hukkuvat arvostelijoilta puutteellisen yleissivistyksen takia, mutta näissä tapauksissa johdonmukainen linja olisi liian suuri sattuma. Bändien lanseeraamistyyli oli väärä ja siitä rangaistiin.

Ei sillä, kyllä itseäkin korpeaisi jos olisin nähnyt rockbändin Diili-ohjelmassa vain markkina-apinan roolissa tai kuullut Killing Timen edes sen joka kymmenennellä soittokerralla radiosta. En vaan pysty olemaan leikittelemällä ajatuksella, että Doom Unit olisi tullut pelipaikoille samalta viivalta kuin muutkin. Olen varma, että sen musiikkiin olisi otettu hieman toisenlainen tulokulma. Jos bändiä olisi markkinoitu esimerkiksi COC:n tai Downin perinteen jatkajina eikä pelkkänä radiokanavan kisailuvoittajana, olisi arvostelut kirjoitettu toisin.

Doom Unit julkaisee kolmosalbuminsa III tällä viikolla. Saa nähdä onko Killing Timen yli vieläkään päästy.

Paljon melua asian vierestä

Kesän kovin debatti rockjournalismin äärellä on käyty Mervi Vuorelan YLEn nettisivuille kirjoittaman kolumnin äärellä. Sen perusajatus on, että naismuusikot eivät osaa soittaa ja siksi heille annetaan vielä tänä päivänä tasoituspisteitä miehiin verrattuna. Seurasi odotetun kaltainen vastalauseiden myrsky, joka sai nopeasti tahattoman koomisia piirteitä. Huomionarvoisin – ja valitettavan yleinen – piirre tässäkin keskustelussa oli, että se ajautui välittömästi sivuraiteille. Kolumnia seurannutta mielensäpahoittajien myräkkää hetken seuranneena tuli mieleen ensimmäisenä, kuinka huono jopa alalla olevien ihmisten medialukutaito on.

Mervin kirjoituksessa hänelle ominaiseen tyyliin ilmoitettiin ykskantaan, että naismuusikot eivät osaa vieläkään soittaa. Tähän huomioon tartuttiin kirjaimellisesti. Ymmärrän tuohtumuksen, mutta ihan kuin kollektiivisesti ihmiset unohtivat kyseessä olevan kolumnin, lajin jossa kärjistys, provokaatio ja mustavalkoinen asetelma ovat ominaisia piirteitä. Se ei tarkoita sitä, etteikö sanojensa takana pitäisi seistä. Se tarkoittaa sitä, että kirjoituksen sanomaa ei ruveta saman tekstin aikana selittelemään, ottamaan osaksi takaisin tai luettelemaan säännön vahvistavia poikkeuksia. Elämässä harvoin asiat ovat yksiselitteisiä, mutta kolumnissa vaaditaan selkeää vastakkainasettelua ja härnäämistä. Ilman sitä kirjoitus on joutavaa asioiden pyörittelyä ja tarpeetonta jaarittelua, jossa pointtia ei lopulta uskalletakaan esittää. Kolumni ei ole kirjoitusmuoto, jossa tarkkaan analysoidaan tai pohditaan syitä ja seurauksia. Tuskinpa tällaista on vaadittu Jyrki Lehtolaltakaan.

Provokatiivisen mielipiteen on tarkoituskin herättää keskustelua. Siis keskustelua eikä korvat kiinni toisen suuhun huutamista. Huvittavinta on esimerkkien pyytäminen tai koko tekstin selittäminen. Millainen mahtaisi olla suomalainen sanomalehtikulttuuri, jos sanomalehden kaikkia artikkeleita luettaisiin tällä tavalla ja kirjoittajat sitten ryhtyisivät loppumattomaan kinasteluun eri mieltä olevien kanssa? Itse en ainakaan pääsisi päivän aikana aviisia kotimaan sivuja pidemmälle, kun pihisisin pää punaisena juttujen lähtökohtaisesti vääristä, tarkoitushakuisista ja väkinäisistä lähtökohdista, joiden maailma näyttää perin toisenlaiselta kuin omani. No joo, niinhän minä teenkin, mutta olen toistaiseksi hillinnyt haluani vaatia julkista anteeksipyyntöä jokaisesta jutusta, jonka kanssa en ole samaa mieltä.

Onnistunut provokatiivinen kirjoitus on tietysti sellainen, joka aiheuttaa (vasta)reaktioita. Sellaisena Vuorelan kirjoitus on siis ehdottoman onnistunut. Kehnompiakin yrityksiä aiheesta näkyy, mutta syystäkin ne vaietaan kuoliaaksi. Esimerkiksi tämä artikkeli, jossa Rytmin toimittaja teilaa Mirel Wagnerin Kaustisen-keikan epäonnistuneena. Artikkeli on selvästikin tehty herättämään huomiota, koska kyseessä on artisti, jonka musiikin vastaanotto on ollut yksinomaan ylistävää. Tältä jalustalta Wagner siis pitää saada pois. Motiivi on huonosti peitelty ja jälki sen mukaista. Jos jätetään laskuista oikeinkirjoitusvirheet ja Jyrki Hämäläisen pahimmista hybriksissään tehtyihin kirjoituksiin verrattavissa oleva svengifingelska, arvio keskittyy vain siihen, että kirjoittajan mielestä muut kirjoittajat ovat väärässä. Täten juttu onkin käytännössä kritiikin kritiikkiä. Siinä sivussa alentuvan sävyinen kirjoitus ottaa peliin halpahintaisesti artistin ihonvärin ja ihmettelee, kuinka kaukana Wagner on häneen verratusta Billie Holidaysta! No, toivottavasti onkin! Yksi suhteellisuudentaju tänne, kiitos. Ihan kaikkia källejä ei rohkealla lähestymistavalla saa anteeksi.

Pelastakaa lapset

Kaikki minua vähänkään tuntevat tietävät fiksaationi kaikenlaiseen hömppään. Siksipä ei ole mitenkään tavatonta, että Linda Vinkin julkisuuteen tuonut Vink vink -video huvitti minua suunnattomasti. Ymmärrän hyvin, että vakavasti popmusiikkiin suhtautuvana siitä voi olla vaikeampi saada iloa irti, mutta silti kappaleen osakseen saama negatiivinen kritiikki oli suorastaan kummallisen rajua. Tai pikemminkin palautteen lastensuojelullinen paatos.

On tyrmistytty kuinka 17-vuotias, viaton ja kunnollinen tyttö on vääryydellä ja viekkaudella houkuteltu oikein viideolle laulamaan ja ketkuttelemaan kaksimielisesti. Tikkariakin imetään ja seksillä vihjaillaan. Alaikäisenä vielä! Oikeasti lasten seksualisoimisessa ei ole mitään hauskaa, mutta nyt on perspektiivi ja historiantuntemus komeasti lepikon puolella. Olen itsekin joskus huumorimielessä ilmaissut, että ihan kaikkea ei tyttöjenkään kannattaisi jälkipolville tallentaa, mutta heiton kohde on ollut kyse ennemminkin tyylitajun puutteesta. Mutta nyt ollaan silkan hömpän äärellä. Miksi sellaista ryhdytään arvioimaan sosiaalipolitiikan keinoin? Eikö tällaista höttöä voi vain tuomita tyylittömäksi?

No, kun se vaikuttaa lapsiin, kuulen jonkun sieltä tuohtuvan. Kyllä, nykynuoren kasvuympäristö seksin suhteen on varmasti täytetty ihan toisenlaisilla ärsykkeillä ja paineilla kuin vaikkapa 1950-luvulla, jolloin kaiken saattoi keksiä ihan itse. Mutta tällainen huolestuneen lestadiolaisvanhemman sielunmaiseman omaksuminen ohikiitävän hetken ajan vaikuttavaan popkappaleeseen on ylilyönti vailla vertaa. Halusivatpa sitä vanhemmat tai ei, niin tämän päivän kuin nuoriso aina on löytänyt hässimisen ilot jo teini-iässä. Sitä ei YouTubesta kurkatut videot muuksi muuta. Ne on kuulkaa aivan muut tallenteet ne. Ja miksi mukuloita täytyy vielä tänäkin päivänä pitää niin hemmetin taulapäinä? No joo, sitähän teini-ikäisten kuuluukin olla, mutta uskallan väittää, että valtaosa herkässä kasvuiässä olevista tytöistäkin ymmärtää artistin roolin keinotekoisuuden, joku jopa mauttomuuden taakse ujutetun huumorin.

Ettei nyt vaan olisi taas helppo lähteä heristämään sormea isolle pahalle kaupallisuudelle ja väärälle maulle? Alaikäisenä arveluttavasti laulaneita tyttöjä on meinaan ollut ennenkin Millie Smallista Vanessa Paradis'in. Minusta tällainen kunnon kansalaisena esiintyminen musiikkia arvottaessa on vastenmielistä ja suoraa sukua vaikka hevin kauhistelemiselle takavuosina. Sitä paitsi, aika vähän lehtien palstoilla taivasteltiin aikoinaan, kun 14-vuotias soul-iskelmää tulkinnut Janita ryhtyi seurustelemaan itseään puolet vanhemman manageri-biisintekijänsä kanssa...