Ylpeys ja ennakkoluulo

Jos lasketaan pois teini-ikäisen tunnetusti suppea maailmankuva, voin sanoa, että tunnustan hyvinkin monipuolisen musiikkimaun mitä populäärimusiikkiin tulee. Sikäli nuoruudessa rupusoundisten death metal -demojen kuunteleminen avarsi. Muutaman sata kappaletta kun kuuntelee ns. vitunmoista pörinää, tajuaa hölmömpikin, että vaihtelulle voisi olla sijaa. Eli 15-vuotiaana Bad Religionin kuuntelemisella on ollut kauaskantoiset seuraukset.

Mutta ei ihmisen mieli ihan näin rationaalisesti toimi. Aina pitää änkeröidä jotain vastaan, joku artisti on aina kuulematta paskaa. Tähän tuomioon riittää vääränlainen kuvaus musiikista, mutta usein myös oma ennakkoasenne. Kun sitten huomaa etukäteen annetun tuomion olevan tyystin väärä, herää kysymys kuinka avarakatseinen ja avoin musiikinkuuntelija sitä todellisuudessa onkaan. Kuka muistaa vielä Jere & The Universe -kokoonpanon? Siis sen, jonka tunnetuin meriitti näin jälkijättöisesti on se, että se kasvatti kokoonpanostaan PMMP:n bändin kitaristi Mikko Virran ja basisti Juho Vehmasen. Lauluntekijä Jere Ijäksen johtama bändi ehti tehdä kolme albumia, joista jokainen noteerattiin ja sitten unohdettiin. Muistan kuinka joku vertasi suomeksi laulavaa kantripop-yhtyettä J. Karjalaiseen. No, minähän en juuri pidä Karjalaisen Lännen-Jukkaa edeltävästä tuotannosta. Looginen lopputulos on tietysti se, etten pidä Jere & The Universestäkään. Sitten joku luonnehti bändiä "Suomen Jayhawksiksi". Siinä vaiheessa olin jo varma, että inhoan yhtyettä. Vertaus oli mielestäni kohtuuton.

Jere & The Universe hajosi ja kun halvalla sain, uskalsin lopulta hankkia itselleni yhtyeen levyjä. Kovaa teki myöntää itselleen olleensa väärässä. Kuinka tyylipuhdasta, vaivatonta ja sydämellistä musiikkia Jere Ijäs kavereineen teki vieläpä tunteet näppärästi ja oivaltavasti kiteyttävien sanoitusten kanssa tarjoiltuna. Ei sillä, että pitäisin itseäni mitenkään kuuntelutottumuksia ohjaavana ajattelijana, mutta väistämättä tuli mieleen, että tuskin yhtyeellä oli varaa menettää yhtäkään suosiollista korvaparia. Sen verran vähällä huomiolla yhtyeen liekki hiipui (tosin varmasti osaltaan myös em. kokoonpano-ongelmien vuoksi).

Ja tämä on siis tapahtunut rehdissä aikuisiässä. Eikä ole ainut tapaus. Tässä on se opetus, että tänä ironian, kyräilyn ja etenkin netissä harrastetun ajatuksettoman ohihuutelun aikakautena oltaisiin edes asiassa tärkeimmässä - musiikin kuuntelussa - vilpittömiä ja rehellisiä.

Sen verran olen oppinut, etten enää häpeile myöntää pitäväni esimerkiksi joistain nykyiskelmäartisteista, vaikka ne eivät ehkä katu-uskottavuuspisteitä kartutakaan. Mutta perspektiivi pitää säilyttää. En ole esimerkiksi ollut pitkään aikaan yhtä innoissani mistään comebackista kuin Repulsionin uudelleentulemisesta. Oli kyse sitten grindcoresta tai Anna Erikssonin viimeisimmästä levystä, kaikki musiikki on lähtökohtaisesti arvokasta. Vasta kuulemalla voi tuomita.

Suomen ääni?

Perheenjäseneni ovat huomaavaisesti aina keksineet minulle tekemistä, kun televisiosta tulee nykymuotoisia kykyohjelmia. Myönnän että käytös saattaa repsahtaa Idolsin tai Voice Of Finlandin parissa epäkorrektin puolelle. Muutama viikko sitten kävi kuitenkin niin että minun sallittiin olla seurassa Voice Of Finlandin aikaan. Se oli hämmentävä ja ajatuksia herättävä tuokio.

En aio tässä nyt veisata valittavalla nuotilla virttä tusinaviihteestä, isojen levy-yhtiön kertakäyttöisistä kolmen minuutin tähdistä, joiden tuotosten päivän kurssin voi tarkistaa minkä tahansa tavaratalon alelaareista sikäli kun niissä vielä äänilevyjä myydään. Ajatukset pisti liikkeelle se, että samassa jaksossa oli kaksikin entuudestaan julkisuudesta ainakin jossain määrin tuttua laulajakokelasta. Entinen Husky Rescue -laulaja Reeta Vestman (tuolloin vielä Reeta-Leena Korhola) sekä katurockbändeistä Sonic Roots ja Spiha tuttu Henry Lee Roots.

Mikä sai tällaiset alaa jo käytännön perspektiivistä seuranneet tekijät lähtemään mukaan? Idolsin ja Voice Of Finlandin tapaiset ohjelmathan on tarkoitettu amatööreille, jotka haaveilevat ja ehkä saavuttavatkin unelmansa tähteydestä. Mutta eikö juuri ruohonjuuritasolta ylöspäin kohottautuneiden artistien tiedossa ole se tärkein eli millaista artistina on tämän päivän Suomessa olla?

Uskovatko jo alaa nähneet - oli saavutettu menestys sitten maltillisempaa tai todellista - tekijät että tv:ssä näkyminen luo sellaista gloriaa, jota ei olisi jo oman alansa ammattitaidolla tai ainakin kokemuksella saavuttanut? Jokainen tietää kuinka suuri prosentti esimerkiksi Idols-menestyjistä on menestyjiä myös pidemmällä tähtäimellä. Tietysti mahdollisuus Suomen oloissa "tähteyteen" on olemassa, mutta kyllä lotossakin joku joskus saa seitsemän oikein. Vai jos ohjelmaa käytetään tietoisesti jo olemassaolevan tai suunnitteilla olevan uran pönkittämiseen? Eikös se ole silloin räikeästi ristiriidassa Voice Of Finlandin lähes hurskaan formaatin kanssa siitä, kuinka juuri tavikset saavat tätä kautta mahdollisuuden uraan?

(Pikaisesti tarkasteltuna muista kilpailijoista myös Osku Ketola (Palava, Jaarli Padington), Kaapo Kokkonen (Voltas), Antti Railio (Celesty), Maya Paakkari ja Merikukka Kiviharju (Jazzgangsters) ovat levyttäneet aiemmin.)

Merkitseekö tällaisten mahdollisuuksien hyödyntäminen lopullista levy-yhtiötoiminnan muutosta? Ovatko Voice Of Finlandin ja Idolsin kaltaiset ohjelmat nykyajan demojen kuuntelua? Testataan reaaliajassa liukuhihnalta rock-klassikoita innottomasti veivaavien ammattimuusikoiden säestämänä kuka kansalle kelpaa ja kuka ei. Ja koska toimitaan ns. paskaa seinää -periaatteella eli kun halvalla tehdään, niin osumatarkkuudellakaan ei aina ole niin väliä, kunhan joskus onnistuu. Bändien kohdalla normaali kypsyttämisprosessi, esimerkiksi keikkarutiini tai kehitys säveltäjänä on nykyään jo todettu liian kalliiksi ja aikaavieväksi. Hoidetaanko isojen levy-yhtiöiden kotimaiset kiinnitykset tästä lähin vain television välityksellä? Ihmetteleekö joku vielä tämän kaiken jälkeen, kun ostava yleisö ei arvosta lopputuotetta?

No niin, tulihan tästä sittenkin se perinteinen valitusvirsi.

Henry Lee Roots jatkaa kuitenkin omiensa parissa.

Kivesveto Go-Go: Punkkia arjesta

Niin kuin tv-uutisista asti on opittu, suomalainen punk on nyt sitten taas in. Vaikka Pää Kii tai Pertti Kurikan Nimipäivät eivät todellakaan ole sieltä kehnoimmasta päästä, löytyy tästäkin maasta jumalattomasti muitakin bändejä, jotka pelailevat kirjaimellisesti samoilla opeilla, mutta joita ei kukaan ulkopuolinen taho ole puffaamassa satunnaiskuulijan tietoon.

Kouvolalainen Kivesveto Go-Go on yksi tällaisista bändeistä. Jo nimi karkottaa siveimmät ulottuviltaan, mutta suurin syy Kivareiden pysymiseen punkkareiden omana tietona on varmasti musikanttien asenne. Ihan hirveitä median haltuunottoyrityksiä en muista nähneeni. Kuitenkin yhtyeeltä on ilmestynyt mukava nippu seiskatuumaisia, joista uusimpana neljän biisin Mieti elämääs I (kansi on kökköinen mukaelma Guns´n´Rosesin Use Your Illusioneista) ep on taas aiempiin julkaisuihin (Saatana kutsuu minua -ep, split-seiskatuumainen Kakka-hätä -77:n kanssa sekä Tuplaseiska -tupla-ep) verrattuna asteen skarpimmin toteutettua rytmitaidetta.

Kivesveto Go-Go on monessakin suhteessa moniulotteisempaa tavaraa mitä päältä päin katsottuna voisi kuvitella. Esimerkiksi uudelta ep:ltä löytyvä Sunnuntai kun on omasta mielestäni ihan valmista hittikamaa. Huumoriksihan tämä krapulaidylli pitäisi kai mieltää, mutta riipaisevan totuudellinen ja totinen tuntuu olevan sen perimmäinen sanoma. Jos vaan sapuskaa tulee pöytään, ollaan elämässä valmiita mihin vaan. Vaikka parisuhteeseen. Samaan sarjaan menee neljäkymmentäyhdeksän sekuntia kellottava Aamuvuoro, jossa käydään läpi viikon lukujärjestys. Typerryttävän yksinkertaista, hölmöä ja hauskaa. Vaikutelmaa avittaa lakonisen riimittelyn jalo taito. Tällaisen käytännön prolepunkin mestarihan on tätä ennen ollut itärajalta tuleva Kyre & Duunarit.

Nassakimmin asian ytimeen Kivesvedot ovat aiemmilla levyillään osuneet ainakin hellyyttävällä saatananpalvontakuvauksella Äiti hei, kouvolalaisella rakkaustarinalla Min koti, sin koti sekä sydämellisellä selviytymiskertomuksella Tajuutsä jätkä? Sen verran asianharrastajat ovat nallin päällä olleet, että vanhemmat julkaisut saattavat olla nykyään hankalia löytää. Kotisivuja tai muitakaan hömpötyksiä ei taida olla tarjolla. Ottakaa siis haltuun jos mahdollisuus urkenee. Mieti elämääs I:n on julkaissut yhteistyössä Rock´n´Roll Bullshit Recorsd ja Ratbite Records. Kovin aktiivista nettielämää on turha odottaa niiltäkään.

Arvokeskustelua tämäkin

Record collectors are pretentious assholes, nimesi Poison Idea levynsä jo vuonna 1984. Olisivatpa vaan tienneet Pig Champion ja kumppanit millaiseksi meno vielä muuttuukaan. Lienee kättelyssä paras sanoa, että itse olen syyllinen lähes pahimpaan mahdolliseen perseilyyn, sillä levyjä tulee hankittua, kun "halvalla saa" tai "tää on niin absurdia kamaa". Kuka muka voisi vastustaa Eveliina Kurjen YouTube-hitiksi muodostuneen Sä osaat sillälailla peppua vemputtaa sisältävän cd:n hankkimista, kun sellainen kerrankin vastaan tulee? Tai Ruben Stillerin joululevyä? Niin, aika moni, mutta en minä. Toivoisin kuitenkin, että useimmiten sotken sormeni levyjen kansien päälle pinttyneeseen tahmaiseen pölyyn siksi, että olen kiinnostunut jokaisen hankkimani levyn sisällöstä. Edes jossain määrin.

Levyjen hankkiminen on oikeasti mahdottoman antoisaa puuhaa ja unohdettujen kuralaarien penkominen on parhaimmillaan ekstaattista toimintaa. Viime aikoina on ollut yhä useammin pakko kysyä mitkä perimmäiset motiivini oikeasti ovat. Nimittäin erityisesti vinyylin taannoinen kysynnän kasvu on lietsonut alalla ikäviä piirteitä. Kokoelmaa täydentävien harvinaisuuksien hyllyyn saaminen on iso tapaus, mutta nykyään tuntuu, että homman vilpittömyys on kadonnut. Tärkeämpää tuntuu olevan minkä arvoinen joku levy on tai kuinka paljon siitä on joutunut maksamaan. Yhä harvemmin kuulee analyysiä millaiselta tuo maagiseksi koettu esine kuulostaa ja miksi se on niin tärkeä. Haluan yhä naiivisti uskoa, että edes keräilyn alkupisteessä on ollut joku sisällöllinen syy miksi juuri jotakin on ryhdytty nurkkiin haalimaan.

Tällaiset oireet ovat tietysti olleet luettavissa. Ei tarvitse kummoista kirpparikierrosta tehdä, kun löytää kuuntelukelvottomiksi raavittuja Irwin-LP:itä viidelläkympillä. On ajateltu että kun ne vinyylit ovat niin arvokkaita, niin silloin kaikki ovat ja missä olosuhteissa ja -muodoissa tahansa. Mutta se onkin maallikkomoukkien touhuja. Se on ikävää jos musiikista oikeasti välittävät ihmiset rupeavat ensin miettimään minkä arvoinen levykokoelma on eikä sitä millaista musaa se pitää sisällään. Eli viettäkää aikaanne oikeasti kuunnellen niitä levyjänne ja rajoittakaa sitä Discogsissa kykkimistä.

(Itse keräilen lyhyen mutta laatuisan uran tehnyttä Man's Ruin -levymerkkiä tätänykyä epäsäännöllisesti kukkaron venymisen mukaan. Tuskin siitä valmista tulee.)