Levynarkkarin arkipäivää: Itsepetosta ja hyviä selityksiä

Vaikka blogini nimi saattaa kuulostaa kornilta, niin ihan ilman syytä en nimeä valinnut. Musiikin kuuntelu ja levyjen säännöllinen ostaminen aiheuttavat myös addiktiota. Joskus se saattaa saada koomisiakin muotoja. Tai pikemmin on se joskus järkevääkin puuhaa. Mutta lähtökohtaisesti tämä harrastus ei toimi älyllisin perustein. Hupaisaa on seurata itsensä syyllistyvän kerta toisensa jälkeen suoranaiseen itsepetokseen, kun ostoksia pitää itselleen jotenkin perustella. Henkilökohtaisesti ongelma ei sinänsä ole akuutti, koska ostokset harvoin suuriin summiin yltävät. Siitä voidaan kyllä käydä keskustelua, kuinka tarpeellisia ne edukkaat ostokset ovat.

Mistä päästäänkin ensimmäiseen selitykseen. Tarvitsenko minä tämän äänitteen? No, en todellakaan. Mutta mitä pienessä, lähes velattomassa mökissä asuva keski-ikää lähestyvä lähes paheeton hampuusi lähipiireineen juoksevien kulujen ja välttämättömyystarvikkeiden lisäksi todella tarvitsee? Vaikka vuosituloni vastaavat keskimääräisen palkansaajan kolmen-neljän kuukauden tiliä, niin ei tässä nälkää ole tarvinnut nähdä. Silti nurkissa pyörii kaikenlaista roinaa, jota ei kukaan varsinaisesti hyvään elämään TARVITSE. Miksi siis levyjen ostamista pitäisi perustella tarpeella? Ei ainakaan nyt, kun äiti ei ole enää lannistuneesti huokaamassa, että eikö ne levyt jo riitä?

Yleisin syy ostopäätöksiin on tietysti mallia Sulo Vilén. Kun halvalla saa, niin onhan se pöljän puuhaa olla kiinnostavaa tai jopa hyvää levyä ostamatta. Ja jos totta puhutaan, niin levyhankinnoissa suurin harmistuksen aihe on ylivoimaisesti se, että äänitteen on pähkäilyn jälkeen jättänyt ostamatta. Yhden unettoman yön jälkeen pitää samaan paikkaan ravata uudelleen vain huomatakseen, että joku muu on tehnyt hyvät kaupat. Sekös vituttaa. Omaa tyhmyyttään jäi taas tärkeä levy saamatta.

Edellisen selityksen lähisukulainen on puolestaan levyluetteloiden ja muun informaation ansiosta yleistynyt ”tää on oikeasti arvokkaampi”. Eli vaikka ihan polkuhinta ei olekaan kyseessä, niin säästöä tulee silti, koska hintatietoisempi myyjä olisi pyytänyt enemmän. Tässä on vaarana se, että tulee ostettua sellaista tavaraa, jota ei sitten tulekaan kotona rajusti kuunneltua. Kriteerinä hinta ajoi laadun edelle. Tai sitten uteliaisuus voitti suhteellisuudentajun. Musiikki voi olla myös kiinnostavaa, vaikka sitä ei tulisi juurikaan kuunneltua. Silloin ei tietysti levyä tarvitsisi ostaa, mutta kuten sanottua, eihän tässä järjellä pelata. Tässä hävettää tietysti se, että levyn arvottaa sen markkinahinnan eikä sisällön mukaan. Se on ilmiö jota inhoan. Asiasta on tullut avauduttua ennenkin.

Viime aikoina on käyttöön iskostunut myös motto ”tätä en ole ikinä nähnyt”. Se naurattaa itseänikin, mutta ei se ole iskulauseen lipsauttelua lopettanut. Koska tämä saattaa olla viimeinen kerta, kun harvinaisen julkaisun saa käpäläänsä, alkaa epäillä pitäisikö tilaisuus hyödyntää. Musahulluille on itsestäänselvää, että totta kai pitää. Mutta ensin pitäisi tyynesti käydä mielessään ajatusprosessi, tuleeko tätä levyä niinkään kuunneltua vai vaan ihailtua hyllyssä. Mistä pääsemmekin jälleen edellisen kappaleen problematiikkaan. Niitä ostettuja levyjä pitäisi kuunnella eikä ihailla hyllyssä. Mutta minkäs ihminen luonnolleen voi? Sen verran itseä on hakattava selkään, että aika harvoin olen tällä perusteella lopulta ostopäätöstä tehnyt, mutta huulilta lausahdus on päässyt monesti.

Kaikki nämä tilanteet pätevät käytännössä käytettyjä levyjä – joita hankkimistani äänitteistä valtaosa on – ostaessa, mutta onnistuu se itsensä huijaaminen modernimminkin. En ollut pitkään aikaan tilannut ns. veroparatiisimaiden nettikaupoista levyjä ja tauon jälkeen tulkitsin sivuston väittävän luottokorttiani epäkelvoksi. Sitä sen ei pitänyt olla, joten pitkän tauon jälkeen ajattelin ottaa selvää, onnistuuko tilaaminen silti. Ihan siis vain kokeeksi klikkasin ostoskoriin hyllystä puuttuvan Black Keys -levyn. Ja kyllä! Ihan toimiva kortti tuntui olevan. Eikä sitten kukaan vie iloani kertomalla, että asian olisi voinut selvittää tuotetta ostamattakin.

Lopuksi kannattaa muistaa loistavasta Kramppeja ja nyrjähdyksiä -sarjakuvasta tuttu aforismi, jota lupaan käyttää jatkossakin: ”Kysehän ei ole siitä kuinka paljon minulla on levyjä, vaan siitä kuinka paljon minulta niitä vielä puuttuu.”

THE HEARTBURNS: Ei närästyslääkkeitä, kiitos!

Niin paljon kuin pidänkin Kakka-Hätä 77:stä, Pää Kiistä + niistä puolesta tusinasta muista pumpuista, itselleni läheisin Teemu Bergmanin ansiokkaalla tahdilla perustamista punkrock-yhtyeistä on aina ollut The Heartburns. Itse pääsin hyppäämään kelkkaan kymmenen vuotta sitten ilmestyneellä Retard On The Runilla -ep:llä, joka yhä edelleen on se tärkein tämän sekalaisen seurakunnan levyistä. Tajuton tempo yhdistettynä pistämättömään (ja näköjään myös ehtymättömään) melodiatajuun iski niin lujasti päin pläsiä, että seiskaa piti pyörittää jatkuvasti. Paskat soundit vain alleviivasivat bändin asennetta – korulauseita oli turha odottaa.

Into pikemminkin piukkeni esikoisalbumi Fucked Up In A Bad Waylla, joka jää ikiaikaisesti aikakautensa parhaimpien punkkilevyjen kaanoniin. Epätoivo, vitutus, alkoholismi ja välinpitämättömyys eivät tee kenenkään elämästä suoranaisesti hohdokkaampaa, mutta punklevyn polttoaineena ne ovat parhaasta päästä.

Keikalla nähtynä bändi jätti itsestään hämmentyneen vaikutelman. Bergmanin sekava presenssi saattoi tuottaa entistäkin aggressiivisempaa mättämistä, jossa saivat biisien lisäksi osansa myös muut jäsenet. Keikat eivät aina olleet parhaita mahdollisia (alleviivattakoon että niitäkin oli) , mutta aitoja siinä mielessä, että ne heijastivat porukan kulloistakin kuntoa. Ja ne välispiikit: ”Onks hei kukaan teistä impannut poloniumia?” on suurin piirtein paras mahdollinen kommentti uutiseen venäläisten myrkyttämästä loikkariagentista.

Joku markan sosiologi vetäisi jo yhtäläisyysviivoja punkin syvimpään olemukseen, kun DIY-asenne tuotti juuri sellaista jälkeä kuin huvitti. Vaaran tunnettakaan ei puuttunut. Onneksi olen sentään itse päässyt moisten jonninjoutavuuksien yli. Heartburnsissa parasta on ollut suoraviivainen asenne rockin soittoon. Se kuitenkin on ainoa mikä ratkaisee. Tai no, hyviä biisejäkin tarvitaan, mutta ne bändillä on aina olleet hallussa.

Tämän jälkeen suhteeni Heartburnsin tuotantoon vähitellen viileni, mutta niin se kylmeni bändin jäsenilläkin. Bergmanin myöhemmät vaiheet ovat laajalti dokumentoituja ja kitaristi Lassen aikaansaannokset mm. Hero Dishonestissa ovat nekin alan ihmisille tuttuja. Myöhemmät levyt ovat enimmäkseen hyviä, mutta sama raivopäinen polte niiltä ei enää ensimmäisenä hypi silmille. Ei, vaikka esimerkiksi kakkoslevy Fixin' To Diella soundit ovat pelkkää piikkilankaa. Viimeksi näkemäni keikka Tampereen Klubilla muistaakseni Dwarvesin lämppärinä oli sen sijaan ensimmäinen yhtyeeltä näkemäni heikko esitys. En taida ottaa hirveää riskiä väittäessäni, että tyyppejä kiinnosti enemmän illan päätähden kuin oma keikka.

Kaiken tämän jälkeen tieto Heartburnsin uudelleenaktivoitumisesta herätti varovaisen toiveikkaita fiiliksiä. Ja kyllä! Uusi seiskatuumainen Cold Hell Below vahvistaa taas vanhan rakkauden. Etukäteen kuultu nimibiisi lupasi paljon eikä turhaan. Sitäkin lujimmin iskee b-puolen avausraita Not A Pretty Sight, joka on bändin uran parhaimpia ralleja. Siinä on – herra isä! - jopa kuultavissa jonkinmoista uudistumista. The Heartburns kun on hyvällä tavalla pyörittänyt samoja teemoja, biisirakenteita ja melodiakulkuja koko olemassaolonsa ajan.

Yhtyettä seuranneet tietävät, että yksi seiska tuskin muuttaa Heartburnsia paljoakaan aktiivisemmaksi, mutta jotenkin mieltä jo lämmittää tieto, että vanha suosikkiyhtye on ainakin nimellisesti hengissä ja hyvässä hapessa.

Aloittelijoille tiedoksi, että täydellisen punkrockbiisin voi tehdä vaikka näin:

(Ai niin, uskoisitteko että Teemu on mukana jälleen uudessa virityksessä? Kytänsoittajien tulevalta splittiseiskalta löytyy biisi nimeltä Töölö palaa ja kuolee. Ja kyllä, sekin on aivan rautaa.)

Black metal: Rockin viimeinen kapina?

Nykypäivänä hyviä musadokkareita tehdään siihen tahtiin, että satunnaisen laiskasti sceneä seuraavalta jää väliin takuuvarmasti vaikka mitä mielenkiintoista. Kotimaiseen black metalliin pureutuva Loputon Gehennan liekki oli sen sijaan sen verran kutkuttava tapaus, että se piti hankkia lapaseen hetimiten dvd:lle ilmestyttyään. Ja olihan se. Semmoinen... ajatuksia herättävä. Aikoinaan musiikinlajiin kovasti tykästyneenä ja siitä tiettyjen 90-luvun tapahtumien myötä aatteellisesti vieraantuneena se kiinnosti sekä katsauksena menneisyyteen että nykyisyyteen.

Jos Sami Kettusen ohjaamaa dokumenttia tarkastelee matkana suomalaisen black metallin sielunmaisemaan, sen parempaa katsausta siihen ei voi juurikaan saada. Puhuvat päät saavat oikeaoppisesti horista mitä sylki suuhun tuo, mutta kaikilla musiikinlajin sanoma on yhtenäinen. Kaiken on lähdettävä satanismista. Black metal vetää puoleensa musiikkia filosofisesti tutkailevia ajattelijoita, mutta myös pelkkiä latvakakkosia sekä poliittisia opportunisteja, jotka käyttävät pahuuteen profiloitunutta musiikkia keppihevosenaan ihan muihin pyrkimyksiin.

Mutta kun takakansitekstissä luvataan dokumentin olevan myös johdatus suomalaisen black metallin historiaan, niin silloin on pakko älähtää. Genren kehityskulkua ei valoteta millään tavalla, musiikki itsessään jää taka-alalle eikä esimerkiksi alan merkkiteoksista hiiskuta sanallakaan. Impaled Nazarenen poissaolo on raskauttavin ongelma, mutta alkuvuosilta puuttuvat myös Archgoatin ja Black Crucifixionin kaltaiset itsestäänselvyydet. Nykytekijöistä huomio kiinnittyy ainakin puoleentusinaan puuttuvaan olennaiseen nimeen. Ensimmäisen aallon tekijöistä mukana on vain Beherit ja senkin alkutaival käydään läpi hetkessä. Tämä ei toki olisi ongelma, jos dokkarin olisi tarkoitus olla vain musiikinlajiin esittely yleisemmällä tasolla.

Keskustelua herättää varmasti se, mitä sankarit Loputtomassa Gehennan liekissä oikein suustaan päästelevät. Jo trailerissa hilpeyttä on herättänyt kännipäissään kärisevä Azazelin Miikka, jonka jutut ovat samaa tasoa toki selvinkin päin. Silti komiikan absurdeimmalle tasolle noustaan, kun suomalaisessa hyvinvointivaltiossa kasvanut Goatmoonin Jaakko sylkee juutalaisvihaansa. Inspiraatiota tälle on jouduttu hakemaan jostain ihan muualta kuin nykymaailmasta.

Minusta dokumentin tärkein tehtävä on juuri black metalliin vihkiytyneiden ihmisten mielenmaiseman avaaminen. Jotkut pystyvät siihen paremmin, toiset heikommin. Paras kiteytys black metallista on Satanic Warmasterin Laurin määrittely, että mustan metallin olla kaikkea yhteiskunnan vierastamaa ja jopa pelkäämää ajattelua ja toimintaa. Sen pitää edustaa vaaraa ja pahuutta. Mutta niin kuin kaikessa poliittisuuteen viittaavassa toiminnassa, meitä on moneen junanvaunuun. Päissään hautausmailla tehty ilkivalta ei suoranaisesti ole vihaa kristinuskoa vastaan, vaan jälkikäteen paremmin päin selitettyä kännihölmöilyä.

Alan ihmisten viha poliittisia vastustajia eli punkkareita kohtaan näyttäytyy dokumentin valossa paradoksaaliselta. Kun kuuntelee Barathrumin Jannen muisteloita hupsuimmista sattumuksista, niin kaiken sekoilun keskeltä paistaa läpi ilkikurinen anarkismi, halu herättää kaaosta. Ei tavattoman vieras ajatus punkin toimintatavoille. Yhteistä on myös selkeästi ilmaistu halu pysytellä yhteiskunnan ulkopuolella ja olla mukautumatta sen sääntöihin. Mutta aatteen häilyväisyydestä kertoo, että inhosta kristinuskoa kohtaan syntyneen musiikin edustajat ovat valmiita tarvittaessa liitymään kristittyjen joukkoon taistelussa islamia vastaan. Että aika halvalla meni sekin aate. Ja juuri islamia vihatessaan satanistit jakavat saman vihollisen esimerkiksi sisäministeriön ja suojelupoliisin kanssa. Eli se siitä yhteiskunnan ulkopuolella olemisesta.

Tällainen kukkahattusetä myös ihmettelee missä black metallin kehityskulun vaiheessa kansallissosialismi astui mukaan, kun se ei siihen alkuvuosina kuulunut. (Niin, se edustaa sitä tavallista ihmistä shokeeraavaa ajattelua, mutta black metallin ajatusmaailman se on lisätty tarkoitushakuisesti jälkeenpäin. Ja voiko tämän logiikan mukaan black metalliin yhdistää mitä tahansa aatetta, kunhan se järkyttää tavallista pulliaista?) Mutta lopultakin dokumentin suurin ansio on muistuttaa mistä rock'n'rollissa on laajemmin kyse: ulkopuolisuudesta.

Rock ei voi olla uskottavaa jos se on sidoksissa vallitsevan yhteiskunnan normeihin. Valtion rahallinen tuki, avoin poliittinen toiminta, hyväntekeväisyyskonsertit, rockartistien palkitseminen gaaloissa ja koko kansan hyväksyminen ovat huolestuttavia ilmiöitä jos puhutaan rockin perimmäisestä olemuksesta. Rockmusiikki kaikissa muodoissaan on vahvinta silloin, kun se tarjoaa oman maailmansa normiyhteiskunnan ulkopuolella välittämättä sen säännöistä. Siksi se on parasta mitä sosiaalisesti rajoittuneet ja muut päähänpotkitut voivat harrastaa. Loputon Gehennan liekki osoittaa, ettei black metal ole pelkästään maailmankatsomus, vaan se on myös rock'n'rollin syvin ydin. Rockin tarkoitus on säikyttää vanhempia ja black metal on vielä niitä harvoja keinoja tehdä sitä.

Alla linkit vielä kahteen suomalaisen black metallin ensimmäisen aallon puhutuimpaan keikkaan. Beherit Joensuun Karjalantalolla helmikuussa 1992 (sianpääperformanssi alkaa ajassa 21:55) sekä Impaled Nazarene Hämeenlinnan Giants Of Rockissa saman vuoden heinäkuussa.

https://www.youtube.com/watch?v=kf-njUfmgyI

https://www.youtube.com/watch?v=cvqxRU6gwXU

Älkää murhatko cd-levyä!

Vaikka olen ollut vuosikausia töissä ns. musiikkibisnekseksi laskettavalla alalla, olen aina ajatellut musiikista fanin ja - jos terminologiassa oikein kaupalliseksi heittäydytään - kuluttajan näkökulmasta käsin. Olen aina mesonnut siitä, että monella työkseen musiikkia julkaisevilla ja kauppaavilla on pahasti hakusessa mitä ja miten tuotetta pitäisi potentiaaliselle ostajalle kaupata. Viime vuosina ehdottomasti suosituin musiikin ostofoorumini ovat olleet erilaiset kirpputorit. Niitä kolutessa on herännyt ajatus jos toinenkin myös ravintoketjun toisen pään maailmankuvasta.

Koska en voi luonnolleni mitään ja minua kiinnostaa hyvän ja huonon musiikin lisäksi populaarimusiikki myös yleissivistyksen puitteissa, tavaraa tarttuu mukaan kohtuuttomia määriä. Yksi syy siihen on ehdottomasti hinta. Kirpputoreilla levyjä kauppaavat luonnollisesti he, joille joko työn tai mielenkiinnon puutteen puolesta on kertynyt tarpeettomia levyjä. Yleistymässä on selkeästi myös tapa hävittää oma levykokoelma joko osittain tai kokonaan. Tällaisten pöytien äärellä, jossa levyt maksavat viidestäkymmenestä sentistä ylöspäin tulee miettineeksi kaikenmoista. Tiivistetään lopputulos vaikkapa musiikin arvon alennustilaksi. Ei, minusta se ei ole liian halvalla myymistä tai että hintapyyntejä tulee hilata ylöspäin (siitä on esimerkkejä ihan riittämiin kauppapaikoista riippumatta), mutta ihan tosiaan: onko niiden sisältö oikeasti vain sen arvoista? Samaa logiikkaa on noudatettu myös tavaratalojen poisto-cd:itä hinnoitellessa. Ja kun miettii, mihin levyt joutuvat silloin, jos ne eivät pilkkahinnallakaan mene kaupaksi eli todennäköisesti roskiin, niin ollaan jälleen tietynlaisen arvokeskustelun äärellä.

Tällainen levykaupan viimeinen taso herättää aina vaan lisää ajatuksia myös isommassa mittakaavassa. Tämähän on aivan suoraa seurausta musiikkiteollisuuden alennustilasta, johon suurin yksittäinen syypää on laadun korvaaminen määrällä. Suurin osa julkaistuista äänitteistä on paitsi tasoltaan kelvottomia, myös tarpeettomia sikäli, että niille ei ole olemassa kysyntää. Se johtaa siihen, että valtaosa markkinoille pukatusta materiaalista ei kelpaa kuluttajalle. Eli se ei ole oikein kenellekään minkään arvoista. Syyt tähän eivät tietenkään ole näin yksioikoisia ja myönnän, että musiikin digitaalisella jakelulla on tottakai merkitystä cd-levyn arvonalennukseen etenkin sellaisen sukupolven keskuudessa, joka on tottunut musiikkinsa kuuntelemaan muualta kuin compact disciltä tai long playlta. Mutta suurin syy sekä taloudelliseen ja laadulliseen syöksykierteeseen on ehdottomasti markkinoiden täyttäminen paskalla. Mutta mihin tämä kaikki johtaa?

Cd on tuomittu menneisyyden formaatiksi, jolla ei ole enää kysyntää kuluttajien keskuudessa. Paskapuhetta. Kyse ei ole kuuntelun muodosta vaan sisällöstä. Pahimmassa skenaariossa levymyyntien laskiessa joku sinappipää saa älynväläyksen ajaa cd:n alas formaattina kuten kävi lp:lle aikoinaan. (Toi-vot-ta-vas-ti näin ei käy, mutta en luottaisi tässä asiassa alan ihmisten arvostelukykyyn.) Ei tarvitse kummoista tulevaisuudentutkijaa arvaamaan miten niille levymyynneille sitten kävisi. Vaikka kuinka nuoriso – tai paljon musiikkia kuunteleva sukupolvi, aktiivisimmat harrastajat ihan miten vain haluatte – kuunteleekin musiikkinsa digitaalisesti, ison volyymin myynti koostuu aivan takuuvarmasti juuri fyysisestä äänitekaupasta. Jos markkinoilta cd hävitettäisiin, ollaan jälleen samassa tilanteessa kuin 90-luvun alussa, kun lp:tä tapettiin. On olemassa musiikkia, mutta kuluttajilla ei ole välineitä niiden kuunteluun. Cd:n korvatessa vinyylin kaikki eivät todellakaan kipittäneet kauppaan ja ostaneet cd-soitinta. On olemassa – nyt toki jo kovin iäkäs – sukupolvi, joka ei koskaan hankkinut cd-soitinta. Tietokoneet ja läppärit ovat tänä päivänä toki lähes joka kodin välineitä, mutta eivät suinkaan kaikilla. Eivätkä kaikilla sellaisen omistavillakaan musiikinkuuntelun välineitä. Ja kun puhutaan tuotteista, jotka oikeasti vielä myyvät – eli iskelmä ja kevyempi musiikki nyt yleensä – puhutaan myös kuluttajista, jotka eivät välttämättä seuraa kehityksen viimeisimpiä kulkureittejä.

En pidä cd:tä mitenkään ylivertaisena musiikin kuuntelun formaattina, mutta täytyy muistaa, että sekin on kestänyt paremmin kuin jotkut toiset formaatit. Kyllä minidiscejäkin pidettiin aikoinaan musiikkibisneksen pelastajina. Herättää myös huomiota miksi juuri ”oman alan” sisältä jaksetaan mesota cd:n kuolemasta. Aivan samalla tavalla elokuvien katselu on siirtymässä fyysisiltä tallenteilta digitaaliseen muotoon. En ole silti nähnyt artikkeleita, jossa videovuokraamot ja dvd:itä sekä blu-rayta kauppaava ja jakeleva myyntiporras julkisesti itkua tirauttavat, kun kukaan ei enää osta elokuvia. Joten vähän nyt uskoa omaan tekemiseen hei siellä musa-alallakin!

Salaliittoteorioiden miettiminen on lystiä puuhaa (ja varma keino saada ystäväpiiri asettamaan foliohattu päähäsi), mutta joskus olen tullut miettineeksi, onko tällä cd:n alennustilalla joku yhteys siihen, että ensin markkinoilta tuntuivat häviävän cd-soittimet? Jo vuosia sitten uutta masiinaa hankittaessa vaihtoehdot kävivät vähiin paikassa kuin paikassa. Ja jos tarpeettomaksi käyviä soittimia mietitään, niin eiköhän mp3-soittimet ole ensimmäisenä liipaisimella, kun älypuhelimet hoitavat saman homman. Ja joo-o, pelikonsolit ynnä muut vimpaimet ajavat monille cd-soittimenkin virkaa, mutta markkinoille niitä ei ole siihen tarkoitukseen tehty.

Musiikkibisneksen räpistely alan tiimoilta on mielialasta riippuen hauskaa tai raivostuttavaa seurattavaa. On irvokasta, että esimerkiksi Anttila myy nyt ylihintaan niin kovin muodikkaita vinyylejä, kun se ensimmäisenä luopui niiden myynnistä 90-luvun alussa ja teki koko kansalle suunnatun vinyylituotannon mahdottomaksi. Ja onkohan se cd:kään tosiaan tyystin kuolemassa? S-Ryhmä teki taannoin päätöksen luopua cd-myynnistä Sokoksissa kannattamattomuuteen vedoten. Ei kuitenkaan kulunut kauaa kun ainakin Tampereen Sokokselle ilmestyivät levystandit takaisin ja niihin viimeisimmät kaupalliset menestysjulkaisut. Mistä päästäänkin taas perimmäiseen pointtiin eli niin kauan kuin kansaa kiinnostaa esimerkiksi Vain elämää -tv-sarjan tiimoilta kootut levyt tai Jenni Vartiaisen uutuuslevy niin kauan on myös kysyntää cd-levyille. Isot massat eivät tule koskaan siirtymään pelkkään digitaaliseen musiikinkuluttamiseen.

Kuten levyjä vähänkään harrastavat tietävät, yksi tämän 90-luvun ilveilyn seurauksia oli yhä markkinoita riivaava käytetyn vinyylin hintojen holtiton nousu. Tiedoksi vaan, että nykyään kiihkeimmät fanit ovat valmiita maksamaan isoja summia myös pienen painoksen cd:istä. Sisältö siis menee formaatin edelle tässäkin tapauksessa.

Ai että mikä tämän ylipitkän ja kimpoilevan horinan pointti oikein oli? Vaikea sanoa. Ehkä se, että ostakaa niitä levyjä, kuunnelkaa niitä ja arvostakaa, että artistit ovat niiden eteen vaivaansa nähneet. Ihan sama ostatteko digitaalisesti, cd:nä, vinyylinä, uutena tai käytettynä, pääasia että ymmärrette niiden sisällöllisen arvon. Ettei minun tarvitse pelastaa enää niitä kaikkia hyviä euron cd:itä vain siksi, ettei kukaan muu ymmärrä sitä tajua tehdä.

Pysäyttäkää painokoneet! Tasokas kotimainen musaromaani julkaistu!

Jos et ole oikein lukuihmisiä, mutta jos olet vähääkään viettänyt 90-lukuasi suomalaisen metallimusiikin parissa, niin nyt olisi hyvä aloittaa. Parhaiten Sentenced-kitaristina tunnetun Sami Lopakan esikoisromaani Marras (Like) on nimittäin kiinnostavin ”fiktiivinen” musakirja Suomessa vuosikausiin. Kuvitteellinen on syytä sujauttaa lainausmerkkeihin, sillä niin tutunoloista toimintaa tämä kirjassa esiintyvä, viimeistä Euroopan-kiertuettaan tekevä bändi harjoittaa.

Kun ensi kertaa oli liikkeelä tieto, että Lopakka on kirjoittamassa kirjaa sain käsityksen, että kyseessä olisi faktapohjainen muisteluteos. Kun Marras tempaisi maailmanlopuntunnelmiinsa mukaan samantien, on helppo olla valitusta tyylilajista tyytyväinen. Miten sellaisesta kaaoksesta mukana ollut poimisi olennaisimmat faktatiedot ja mitä nekin olisivat? Tämän kirjan yksi suurimmista ansioista on nimenomaan se, että siinä musiikillinen viitekehys jätetään omalle paikallaan vain raameiksi eikä sorruta turruttamaan lukijaa tässä yhteydessä toissijaisilla musa-anekdooteilla. Tässä kirjassa, ja uskallan veikata, että myös siinä kerrottavassa yhtyeessä oli kyse enemmänkin ystävyydestä ja vaivihkaa työksi muuttuneesta harrastuksesta. Tämä siis väheksymättä yhtään Sentencedin saavutuksia. Vaikea se on väheksyäkään, kun yhtye oli henkilökohtaisesti vuosia itselle tärkein suomimetallibändi.

Marras on vähän helvetin kaukana mistään buddy-romaanista, jossa kaverukset pitävät raitilla hauskaa. Ennen kirjassa kuvailtavia tapahtumia hauskuuttelut ovat loppuneet ja jäljellä on vain ryminällä käsiin leviävä bändi ja sen jäsenten elämä. Fiktio on siksikin ainoa vaihtoehto, että vaikka kuinka kirjoittaja korostaisikin kyseessä olevan kuvitteellinen teos, kaikki kirjailijan menneisyydestä vähääkään tietävät mistä ja kenestä on kulloinkin kyse. Edes viitteellistä oikeiden henkilöiden suojelemista on pakko harrastaa.

Itselleni Marras on tietysti äärimmäinen kiinnostava ja tärkeä kirja jo pelkän aiheensa puolesta, mutta on syytä korostaa, että Lopakan esikoisromaani kyllä kantaa ilman valmiiksi annettuja tasoituspisteitä. Kieli on pohjoissuomalaisessa lakonisuudessaan herkullista ja jo Sentencedin teksteissä läsnäoleva nihilismi on nytkin kantava voima. Saa sitten nähdä kuinka aiheesta vähemmän tietävät pitävät kiertueen itsetuhoisia bakkanaaleja epäuskottavina, mutta juuri väistämätöntä loppua kohti menevän tarinan välietappeina ne toimivat hyvin. Ja tottakai ne jollain makaaberilla tavalla ovat myös hauskoja, vaikka todellisuudessa niistä on nauru ollut kaukana. Vain kiertuekaupunkien nähtävyyskuvaukset ovat hieman paperinmakuisia ja irrallisia. Viime vuosilta ei tulekaan mieleen muuta yhtä laatuisaa musiikkiaiheista romaania kuin Jaska Filppulan Me ei oltu valtaosaa.

Musanörteille Marras on luonnollisesti pakkohankinta, mutta jotenkin siihen soisi tarttuvan myös niiden, jotka pitävät rokkihommia jotenkin vähempiarvoisia töinä. Kiertuearjen tyly kuvaus pakottaa miettimään millaisissa olosuhteissa sitä suomalaista kulttuurivientiä on aikoinaan – ja varmasti yhäkin – harrastettu.

NICOLAS KIVILINNA: Korkeakulttuurista Kasevaan

Jos tämä kirjoitus julkaistaisiin jollain muulla foorumilla kuin virkaheitto musiikkijournalistin blogissa, niin ennakkosensuuri olisi hyökännyt väliin, kun jo toisen kerran pureudutaan lähipiiriin kuuluvan Joteskii Groteskii -yhtiön julkaisuun. Mutta minkäs teet, kun käsillä on suuren vaikutuksen tehnyt, ihanan kotikutoinen musiikkiesitys.

Konsepti on itsevarmuudessaan loistava. Säveltää nyt seiskatuumaiselle neljä kappaletta Eino Leinon tekstejä uudestaan, kun kansallistaiteilija Loiri on tehnyt kokonaisen levysarjan aiheesta ja päässyt samalla eroon pelkästä humpuukimaakarin tittelistä. Maine joka on kantanut artistin viihdetöistä ja henkilökohtaisesta pöljäilyistä huolimatta kymmeniä vuosia. Totuus on kuitenkin se, että tämän kirjoituksen aiheena oleva Nicolas Kivilinna ei ollut edes tietoinen näistä julkaisuista. Sitäkin joku voi pitää pöyristyttävänä. Mutta kuten tiedämme, oikeasti kestäviä elämyksiä (jos nyt yritetään välttää sitä taide -sanan käyttöä) syntyy useimmiten vain silloin, kun artisti itse kokee luovansa jotain uutta ja omaa ympäristöstä huolimatta. Ja tässä on käynyt juuri niin.

Kansien niukasta informaatiosta päätellen nuoriherra Kivilinna on tehnyt kaiken alusta loppuun itse, vaikka yhtyekin proggiksen ympärillä ymmärtääkseni on. Oli miten oli, kuulostaa häkellyttävältä kuinka rikkaita sovituksia lauluille on tehty. Mä metsän polkua kuljen -kappaleen torvisovitus vetää täysin jalat alta, kun levyn äänimaailma on muuten niin lyyrinen ja vahvasti pelkän laulun ja kielisoitinten varassa. Silti näistä kappaleista ei puutu mitään, vaan runojen soljuvuutta on pikemminkin alleviivattu musiikin siitä yhtään jäämättä taka-alalle. Ihan tuulesta temmattu ei todellakaan ole levyn masteroineen Jarno Alhon kommentti, kuinka tämä kuulostaa aivan kuin Kasevan demolta. Tulkitsen sen kehuksi. 

Parasta tässä Eino Leino -seiskatuumaisessa on se, kuinka irrallaan se tuntuu olevan tätä hetkeä ympäröivästä musiikki-ilmastosta. Tässä ei ole rahtustakaan indie-uskottavuutta, kulttuuripiirien arvokkuutta tai iskelmällistä kansallistunnetta, vain neljä raitaa puhdasta, kaunista laulelmaa. Musiikkia aidoimmillaan, tekisi mieli sanoa.

Eikä Kivilinnan päätä tunnu palelevan, vaikka startissa lähdettiin suomalaisen kulttuurin huipulta. Tulossa on kuulemma vielä Lauri Viidan ja Uuno Kailaan teksteihin sovitettuja lauluja. 

POLARIN SIEPPARI: Bändi vuoden parhaan biisin takana

Ei taatusti ole sen kuluneempaa suomirockbiisin aihetta, kun tyttöystävän ja/tai menetetyn elämän perään baarissa kaljatuoppiin nariseva mies. Kuppilan pysähtyneestä ankeudesta voi kuitenkin yhä tänäkin päivänä kirjoittaa oivaltavasti. Todennäköisesti juuri siksi Polarin Siepparin Aika pysähtyy on eniten kuluvana vuonna kuuntelemani yksittäinen kappale.

Omakohtainen kiinnostus piilee toki siinä, että biisi sijoittuu Karkkilaan, uusmaalaiseen pikkukaupunkiin, josta sekä minä että Siepparin jäsenet ovat kotoisin. Kappaleen tarina sekä biisistä kuvattu video sijoittuu Pikkupässiin, paikkakunnalla legendaariseen työläisten ja ns. alan miesten anniskeluravintolaan. Mutta pääosassa ei varsinaisesti ole keski-ikäisen miehen ruikuttaminen, vaan pienten piirien staattinen tunnelma, joka kiteytyy tietysti parhaiten baarissa päivällä istuessa. Kappaleen kertosäkeessä päähenkilö luettelee nimeltä ketä kaikkia hän paikalla olijoista tuntee, mutta kun ovesta astuukin aiemmin tuntematonta sakkia, aiheuttaa se päänvaivaa. Kaljaa joskus muualla kuin kantakapakassaan kitanneet tietävät varmasti sen tunteen, kun ovesta astuessa vakiokasvot katsovat uutta tulijaa pitkään ja vihamielisesti.

Aika pysähtyy löytyy Polarin Siepparin neljän biisin ep:ltä, jonka pieni painos myytiin loppuun pian sen jälkeen, kun valtakunnallinen rockjulkkis J. Hynynen oli sitä radiossa kritisoinut epäaidoksi. Vähän turhankin nokkelasti nimetyn Kukoista, kristitty mies! -ep:n muista kappaleista pari on 80-luvun alun new wavesta ja punkista (YouTubessa on myös pätkää yhtyeestä hoilaamassa Ebba Grönin klassikoksi tekemää Staten och kapitaletia) muotokielensä saanutta räväkämpää kamaa, jota alunperin kuvittelinkin Siepparin eniten edustavan. Pioneeri kuvaa Kekkosen ajan kyräily-Suomea, kun taas Sokka irti (Jare, Jare, Jare) on epä-älyllistä, mutta sitäkin tarpeellisempaa nykyajan ilmiöille naureskelua. Tamperelaisen ska-porukka Voimaryhmän jo levyttämäkin Hipit keikkuu turhankin helpon huumorin trapetsilla, mutta iskevä kertsi pelastaa tämänkin tapauksen himaan.

Levyttämistä Siepparin tuotannosta odottaa vieläkin mm. Mikko Meriläinen, hieno kertomus kuuluisuutta janoavasta rockmuusikosta. Vaikka kappaleen nimi onkin Soundin päätoimittajalta lainattu, haluaa kertojaminä silti mieluummin Suosikin kanteen. Jää Polarin Siepparin menestys sitten paikalliseksi tai ei, sopisi bändin kuitenkin jatkavan aktiivisesti. Jo lempeästi piruilevat tekstit ansaitsisivat tulla isompaan jakoon. Kitaristi Tomi Wahlroosin bändeistä ennenaikaisesti hautaan – tai ainakin näkymättömiin – on kadonnut mm. hieno kantriviritteinen popyhtye Grandhearts.