Black metal: Rockin viimeinen kapina?

Nykypäivänä hyviä musadokkareita tehdään siihen tahtiin, että satunnaisen laiskasti sceneä seuraavalta jää väliin takuuvarmasti vaikka mitä mielenkiintoista. Kotimaiseen black metalliin pureutuva Loputon Gehennan liekki oli sen sijaan sen verran kutkuttava tapaus, että se piti hankkia lapaseen hetimiten dvd:lle ilmestyttyään. Ja olihan se. Semmoinen... ajatuksia herättävä. Aikoinaan musiikinlajiin kovasti tykästyneenä ja siitä tiettyjen 90-luvun tapahtumien myötä aatteellisesti vieraantuneena se kiinnosti sekä katsauksena menneisyyteen että nykyisyyteen.

Jos Sami Kettusen ohjaamaa dokumenttia tarkastelee matkana suomalaisen black metallin sielunmaisemaan, sen parempaa katsausta siihen ei voi juurikaan saada. Puhuvat päät saavat oikeaoppisesti horista mitä sylki suuhun tuo, mutta kaikilla musiikinlajin sanoma on yhtenäinen. Kaiken on lähdettävä satanismista. Black metal vetää puoleensa musiikkia filosofisesti tutkailevia ajattelijoita, mutta myös pelkkiä latvakakkosia sekä poliittisia opportunisteja, jotka käyttävät pahuuteen profiloitunutta musiikkia keppihevosenaan ihan muihin pyrkimyksiin.

Mutta kun takakansitekstissä luvataan dokumentin olevan myös johdatus suomalaisen black metallin historiaan, niin silloin on pakko älähtää. Genren kehityskulkua ei valoteta millään tavalla, musiikki itsessään jää taka-alalle eikä esimerkiksi alan merkkiteoksista hiiskuta sanallakaan. Impaled Nazarenen poissaolo on raskauttavin ongelma, mutta alkuvuosilta puuttuvat myös Archgoatin ja Black Crucifixionin kaltaiset itsestäänselvyydet. Nykytekijöistä huomio kiinnittyy ainakin puoleentusinaan puuttuvaan olennaiseen nimeen. Ensimmäisen aallon tekijöistä mukana on vain Beherit ja senkin alkutaival käydään läpi hetkessä. Tämä ei toki olisi ongelma, jos dokkarin olisi tarkoitus olla vain musiikinlajiin esittely yleisemmällä tasolla.

Keskustelua herättää varmasti se, mitä sankarit Loputtomassa Gehennan liekissä oikein suustaan päästelevät. Jo trailerissa hilpeyttä on herättänyt kännipäissään kärisevä Azazelin Miikka, jonka jutut ovat samaa tasoa toki selvinkin päin. Silti komiikan absurdeimmalle tasolle noustaan, kun suomalaisessa hyvinvointivaltiossa kasvanut Goatmoonin Jaakko sylkee juutalaisvihaansa. Inspiraatiota tälle on jouduttu hakemaan jostain ihan muualta kuin nykymaailmasta.

Minusta dokumentin tärkein tehtävä on juuri black metalliin vihkiytyneiden ihmisten mielenmaiseman avaaminen. Jotkut pystyvät siihen paremmin, toiset heikommin. Paras kiteytys black metallista on Satanic Warmasterin Laurin määrittely, että mustan metallin olla kaikkea yhteiskunnan vierastamaa ja jopa pelkäämää ajattelua ja toimintaa. Sen pitää edustaa vaaraa ja pahuutta. Mutta niin kuin kaikessa poliittisuuteen viittaavassa toiminnassa, meitä on moneen junanvaunuun. Päissään hautausmailla tehty ilkivalta ei suoranaisesti ole vihaa kristinuskoa vastaan, vaan jälkikäteen paremmin päin selitettyä kännihölmöilyä.

Alan ihmisten viha poliittisia vastustajia eli punkkareita kohtaan näyttäytyy dokumentin valossa paradoksaaliselta. Kun kuuntelee Barathrumin Jannen muisteloita hupsuimmista sattumuksista, niin kaiken sekoilun keskeltä paistaa läpi ilkikurinen anarkismi, halu herättää kaaosta. Ei tavattoman vieras ajatus punkin toimintatavoille. Yhteistä on myös selkeästi ilmaistu halu pysytellä yhteiskunnan ulkopuolella ja olla mukautumatta sen sääntöihin. Mutta aatteen häilyväisyydestä kertoo, että inhosta kristinuskoa kohtaan syntyneen musiikin edustajat ovat valmiita tarvittaessa liitymään kristittyjen joukkoon taistelussa islamia vastaan. Että aika halvalla meni sekin aate. Ja juuri islamia vihatessaan satanistit jakavat saman vihollisen esimerkiksi sisäministeriön ja suojelupoliisin kanssa. Eli se siitä yhteiskunnan ulkopuolella olemisesta.

Tällainen kukkahattusetä myös ihmettelee missä black metallin kehityskulun vaiheessa kansallissosialismi astui mukaan, kun se ei siihen alkuvuosina kuulunut. (Niin, se edustaa sitä tavallista ihmistä shokeeraavaa ajattelua, mutta black metallin ajatusmaailman se on lisätty tarkoitushakuisesti jälkeenpäin. Ja voiko tämän logiikan mukaan black metalliin yhdistää mitä tahansa aatetta, kunhan se järkyttää tavallista pulliaista?) Mutta lopultakin dokumentin suurin ansio on muistuttaa mistä rock'n'rollissa on laajemmin kyse: ulkopuolisuudesta.

Rock ei voi olla uskottavaa jos se on sidoksissa vallitsevan yhteiskunnan normeihin. Valtion rahallinen tuki, avoin poliittinen toiminta, hyväntekeväisyyskonsertit, rockartistien palkitseminen gaaloissa ja koko kansan hyväksyminen ovat huolestuttavia ilmiöitä jos puhutaan rockin perimmäisestä olemuksesta. Rockmusiikki kaikissa muodoissaan on vahvinta silloin, kun se tarjoaa oman maailmansa normiyhteiskunnan ulkopuolella välittämättä sen säännöistä. Siksi se on parasta mitä sosiaalisesti rajoittuneet ja muut päähänpotkitut voivat harrastaa. Loputon Gehennan liekki osoittaa, ettei black metal ole pelkästään maailmankatsomus, vaan se on myös rock'n'rollin syvin ydin. Rockin tarkoitus on säikyttää vanhempia ja black metal on vielä niitä harvoja keinoja tehdä sitä.

Alla linkit vielä kahteen suomalaisen black metallin ensimmäisen aallon puhutuimpaan keikkaan. Beherit Joensuun Karjalantalolla helmikuussa 1992 (sianpääperformanssi alkaa ajassa 21:55) sekä Impaled Nazarene Hämeenlinnan Giants Of Rockissa saman vuoden heinäkuussa.

https://www.youtube.com/watch?v=kf-njUfmgyI

https://www.youtube.com/watch?v=cvqxRU6gwXU

Älkää murhatko cd-levyä!

Vaikka olen ollut vuosikausia töissä ns. musiikkibisnekseksi laskettavalla alalla, olen aina ajatellut musiikista fanin ja - jos terminologiassa oikein kaupalliseksi heittäydytään - kuluttajan näkökulmasta käsin. Olen aina mesonnut siitä, että monella työkseen musiikkia julkaisevilla ja kauppaavilla on pahasti hakusessa mitä ja miten tuotetta pitäisi potentiaaliselle ostajalle kaupata. Viime vuosina ehdottomasti suosituin musiikin ostofoorumini ovat olleet erilaiset kirpputorit. Niitä kolutessa on herännyt ajatus jos toinenkin myös ravintoketjun toisen pään maailmankuvasta.

Koska en voi luonnolleni mitään ja minua kiinnostaa hyvän ja huonon musiikin lisäksi populaarimusiikki myös yleissivistyksen puitteissa, tavaraa tarttuu mukaan kohtuuttomia määriä. Yksi syy siihen on ehdottomasti hinta. Kirpputoreilla levyjä kauppaavat luonnollisesti he, joille joko työn tai mielenkiinnon puutteen puolesta on kertynyt tarpeettomia levyjä. Yleistymässä on selkeästi myös tapa hävittää oma levykokoelma joko osittain tai kokonaan. Tällaisten pöytien äärellä, jossa levyt maksavat viidestäkymmenestä sentistä ylöspäin tulee miettineeksi kaikenmoista. Tiivistetään lopputulos vaikkapa musiikin arvon alennustilaksi. Ei, minusta se ei ole liian halvalla myymistä tai että hintapyyntejä tulee hilata ylöspäin (siitä on esimerkkejä ihan riittämiin kauppapaikoista riippumatta), mutta ihan tosiaan: onko niiden sisältö oikeasti vain sen arvoista? Samaa logiikkaa on noudatettu myös tavaratalojen poisto-cd:itä hinnoitellessa. Ja kun miettii, mihin levyt joutuvat silloin, jos ne eivät pilkkahinnallakaan mene kaupaksi eli todennäköisesti roskiin, niin ollaan jälleen tietynlaisen arvokeskustelun äärellä.

Tällainen levykaupan viimeinen taso herättää aina vaan lisää ajatuksia myös isommassa mittakaavassa. Tämähän on aivan suoraa seurausta musiikkiteollisuuden alennustilasta, johon suurin yksittäinen syypää on laadun korvaaminen määrällä. Suurin osa julkaistuista äänitteistä on paitsi tasoltaan kelvottomia, myös tarpeettomia sikäli, että niille ei ole olemassa kysyntää. Se johtaa siihen, että valtaosa markkinoille pukatusta materiaalista ei kelpaa kuluttajalle. Eli se ei ole oikein kenellekään minkään arvoista. Syyt tähän eivät tietenkään ole näin yksioikoisia ja myönnän, että musiikin digitaalisella jakelulla on tottakai merkitystä cd-levyn arvonalennukseen etenkin sellaisen sukupolven keskuudessa, joka on tottunut musiikkinsa kuuntelemaan muualta kuin compact disciltä tai long playlta. Mutta suurin syy sekä taloudelliseen ja laadulliseen syöksykierteeseen on ehdottomasti markkinoiden täyttäminen paskalla. Mutta mihin tämä kaikki johtaa?

Cd on tuomittu menneisyyden formaatiksi, jolla ei ole enää kysyntää kuluttajien keskuudessa. Paskapuhetta. Kyse ei ole kuuntelun muodosta vaan sisällöstä. Pahimmassa skenaariossa levymyyntien laskiessa joku sinappipää saa älynväläyksen ajaa cd:n alas formaattina kuten kävi lp:lle aikoinaan. (Toi-vot-ta-vas-ti näin ei käy, mutta en luottaisi tässä asiassa alan ihmisten arvostelukykyyn.) Ei tarvitse kummoista tulevaisuudentutkijaa arvaamaan miten niille levymyynneille sitten kävisi. Vaikka kuinka nuoriso – tai paljon musiikkia kuunteleva sukupolvi, aktiivisimmat harrastajat ihan miten vain haluatte – kuunteleekin musiikkinsa digitaalisesti, ison volyymin myynti koostuu aivan takuuvarmasti juuri fyysisestä äänitekaupasta. Jos markkinoilta cd hävitettäisiin, ollaan jälleen samassa tilanteessa kuin 90-luvun alussa, kun lp:tä tapettiin. On olemassa musiikkia, mutta kuluttajilla ei ole välineitä niiden kuunteluun. Cd:n korvatessa vinyylin kaikki eivät todellakaan kipittäneet kauppaan ja ostaneet cd-soitinta. On olemassa – nyt toki jo kovin iäkäs – sukupolvi, joka ei koskaan hankkinut cd-soitinta. Tietokoneet ja läppärit ovat tänä päivänä toki lähes joka kodin välineitä, mutta eivät suinkaan kaikilla. Eivätkä kaikilla sellaisen omistavillakaan musiikinkuuntelun välineitä. Ja kun puhutaan tuotteista, jotka oikeasti vielä myyvät – eli iskelmä ja kevyempi musiikki nyt yleensä – puhutaan myös kuluttajista, jotka eivät välttämättä seuraa kehityksen viimeisimpiä kulkureittejä.

En pidä cd:tä mitenkään ylivertaisena musiikin kuuntelun formaattina, mutta täytyy muistaa, että sekin on kestänyt paremmin kuin jotkut toiset formaatit. Kyllä minidiscejäkin pidettiin aikoinaan musiikkibisneksen pelastajina. Herättää myös huomiota miksi juuri ”oman alan” sisältä jaksetaan mesota cd:n kuolemasta. Aivan samalla tavalla elokuvien katselu on siirtymässä fyysisiltä tallenteilta digitaaliseen muotoon. En ole silti nähnyt artikkeleita, jossa videovuokraamot ja dvd:itä sekä blu-rayta kauppaava ja jakeleva myyntiporras julkisesti itkua tirauttavat, kun kukaan ei enää osta elokuvia. Joten vähän nyt uskoa omaan tekemiseen hei siellä musa-alallakin!

Salaliittoteorioiden miettiminen on lystiä puuhaa (ja varma keino saada ystäväpiiri asettamaan foliohattu päähäsi), mutta joskus olen tullut miettineeksi, onko tällä cd:n alennustilalla joku yhteys siihen, että ensin markkinoilta tuntuivat häviävän cd-soittimet? Jo vuosia sitten uutta masiinaa hankittaessa vaihtoehdot kävivät vähiin paikassa kuin paikassa. Ja jos tarpeettomaksi käyviä soittimia mietitään, niin eiköhän mp3-soittimet ole ensimmäisenä liipaisimella, kun älypuhelimet hoitavat saman homman. Ja joo-o, pelikonsolit ynnä muut vimpaimet ajavat monille cd-soittimenkin virkaa, mutta markkinoille niitä ei ole siihen tarkoitukseen tehty.

Musiikkibisneksen räpistely alan tiimoilta on mielialasta riippuen hauskaa tai raivostuttavaa seurattavaa. On irvokasta, että esimerkiksi Anttila myy nyt ylihintaan niin kovin muodikkaita vinyylejä, kun se ensimmäisenä luopui niiden myynnistä 90-luvun alussa ja teki koko kansalle suunnatun vinyylituotannon mahdottomaksi. Ja onkohan se cd:kään tosiaan tyystin kuolemassa? S-Ryhmä teki taannoin päätöksen luopua cd-myynnistä Sokoksissa kannattamattomuuteen vedoten. Ei kuitenkaan kulunut kauaa kun ainakin Tampereen Sokokselle ilmestyivät levystandit takaisin ja niihin viimeisimmät kaupalliset menestysjulkaisut. Mistä päästäänkin taas perimmäiseen pointtiin eli niin kauan kuin kansaa kiinnostaa esimerkiksi Vain elämää -tv-sarjan tiimoilta kootut levyt tai Jenni Vartiaisen uutuuslevy niin kauan on myös kysyntää cd-levyille. Isot massat eivät tule koskaan siirtymään pelkkään digitaaliseen musiikinkuluttamiseen.

Kuten levyjä vähänkään harrastavat tietävät, yksi tämän 90-luvun ilveilyn seurauksia oli yhä markkinoita riivaava käytetyn vinyylin hintojen holtiton nousu. Tiedoksi vaan, että nykyään kiihkeimmät fanit ovat valmiita maksamaan isoja summia myös pienen painoksen cd:istä. Sisältö siis menee formaatin edelle tässäkin tapauksessa.

Ai että mikä tämän ylipitkän ja kimpoilevan horinan pointti oikein oli? Vaikea sanoa. Ehkä se, että ostakaa niitä levyjä, kuunnelkaa niitä ja arvostakaa, että artistit ovat niiden eteen vaivaansa nähneet. Ihan sama ostatteko digitaalisesti, cd:nä, vinyylinä, uutena tai käytettynä, pääasia että ymmärrette niiden sisällöllisen arvon. Ettei minun tarvitse pelastaa enää niitä kaikkia hyviä euron cd:itä vain siksi, ettei kukaan muu ymmärrä sitä tajua tehdä.

Pysäyttäkää painokoneet! Tasokas kotimainen musaromaani julkaistu!

Jos et ole oikein lukuihmisiä, mutta jos olet vähääkään viettänyt 90-lukuasi suomalaisen metallimusiikin parissa, niin nyt olisi hyvä aloittaa. Parhaiten Sentenced-kitaristina tunnetun Sami Lopakan esikoisromaani Marras (Like) on nimittäin kiinnostavin ”fiktiivinen” musakirja Suomessa vuosikausiin. Kuvitteellinen on syytä sujauttaa lainausmerkkeihin, sillä niin tutunoloista toimintaa tämä kirjassa esiintyvä, viimeistä Euroopan-kiertuettaan tekevä bändi harjoittaa.

Kun ensi kertaa oli liikkeelä tieto, että Lopakka on kirjoittamassa kirjaa sain käsityksen, että kyseessä olisi faktapohjainen muisteluteos. Kun Marras tempaisi maailmanlopuntunnelmiinsa mukaan samantien, on helppo olla valitusta tyylilajista tyytyväinen. Miten sellaisesta kaaoksesta mukana ollut poimisi olennaisimmat faktatiedot ja mitä nekin olisivat? Tämän kirjan yksi suurimmista ansioista on nimenomaan se, että siinä musiikillinen viitekehys jätetään omalle paikallaan vain raameiksi eikä sorruta turruttamaan lukijaa tässä yhteydessä toissijaisilla musa-anekdooteilla. Tässä kirjassa, ja uskallan veikata, että myös siinä kerrottavassa yhtyeessä oli kyse enemmänkin ystävyydestä ja vaivihkaa työksi muuttuneesta harrastuksesta. Tämä siis väheksymättä yhtään Sentencedin saavutuksia. Vaikea se on väheksyäkään, kun yhtye oli henkilökohtaisesti vuosia itselle tärkein suomimetallibändi.

Marras on vähän helvetin kaukana mistään buddy-romaanista, jossa kaverukset pitävät raitilla hauskaa. Ennen kirjassa kuvailtavia tapahtumia hauskuuttelut ovat loppuneet ja jäljellä on vain ryminällä käsiin leviävä bändi ja sen jäsenten elämä. Fiktio on siksikin ainoa vaihtoehto, että vaikka kuinka kirjoittaja korostaisikin kyseessä olevan kuvitteellinen teos, kaikki kirjailijan menneisyydestä vähääkään tietävät mistä ja kenestä on kulloinkin kyse. Edes viitteellistä oikeiden henkilöiden suojelemista on pakko harrastaa.

Itselleni Marras on tietysti äärimmäinen kiinnostava ja tärkeä kirja jo pelkän aiheensa puolesta, mutta on syytä korostaa, että Lopakan esikoisromaani kyllä kantaa ilman valmiiksi annettuja tasoituspisteitä. Kieli on pohjoissuomalaisessa lakonisuudessaan herkullista ja jo Sentencedin teksteissä läsnäoleva nihilismi on nytkin kantava voima. Saa sitten nähdä kuinka aiheesta vähemmän tietävät pitävät kiertueen itsetuhoisia bakkanaaleja epäuskottavina, mutta juuri väistämätöntä loppua kohti menevän tarinan välietappeina ne toimivat hyvin. Ja tottakai ne jollain makaaberilla tavalla ovat myös hauskoja, vaikka todellisuudessa niistä on nauru ollut kaukana. Vain kiertuekaupunkien nähtävyyskuvaukset ovat hieman paperinmakuisia ja irrallisia. Viime vuosilta ei tulekaan mieleen muuta yhtä laatuisaa musiikkiaiheista romaania kuin Jaska Filppulan Me ei oltu valtaosaa.

Musanörteille Marras on luonnollisesti pakkohankinta, mutta jotenkin siihen soisi tarttuvan myös niiden, jotka pitävät rokkihommia jotenkin vähempiarvoisia töinä. Kiertuearjen tyly kuvaus pakottaa miettimään millaisissa olosuhteissa sitä suomalaista kulttuurivientiä on aikoinaan – ja varmasti yhäkin – harrastettu.

NICOLAS KIVILINNA: Korkeakulttuurista Kasevaan

Jos tämä kirjoitus julkaistaisiin jollain muulla foorumilla kuin virkaheitto musiikkijournalistin blogissa, niin ennakkosensuuri olisi hyökännyt väliin, kun jo toisen kerran pureudutaan lähipiiriin kuuluvan Joteskii Groteskii -yhtiön julkaisuun. Mutta minkäs teet, kun käsillä on suuren vaikutuksen tehnyt, ihanan kotikutoinen musiikkiesitys.

Konsepti on itsevarmuudessaan loistava. Säveltää nyt seiskatuumaiselle neljä kappaletta Eino Leinon tekstejä uudestaan, kun kansallistaiteilija Loiri on tehnyt kokonaisen levysarjan aiheesta ja päässyt samalla eroon pelkästä humpuukimaakarin tittelistä. Maine joka on kantanut artistin viihdetöistä ja henkilökohtaisesta pöljäilyistä huolimatta kymmeniä vuosia. Totuus on kuitenkin se, että tämän kirjoituksen aiheena oleva Nicolas Kivilinna ei ollut edes tietoinen näistä julkaisuista. Sitäkin joku voi pitää pöyristyttävänä. Mutta kuten tiedämme, oikeasti kestäviä elämyksiä (jos nyt yritetään välttää sitä taide -sanan käyttöä) syntyy useimmiten vain silloin, kun artisti itse kokee luovansa jotain uutta ja omaa ympäristöstä huolimatta. Ja tässä on käynyt juuri niin.

Kansien niukasta informaatiosta päätellen nuoriherra Kivilinna on tehnyt kaiken alusta loppuun itse, vaikka yhtyekin proggiksen ympärillä ymmärtääkseni on. Oli miten oli, kuulostaa häkellyttävältä kuinka rikkaita sovituksia lauluille on tehty. Mä metsän polkua kuljen -kappaleen torvisovitus vetää täysin jalat alta, kun levyn äänimaailma on muuten niin lyyrinen ja vahvasti pelkän laulun ja kielisoitinten varassa. Silti näistä kappaleista ei puutu mitään, vaan runojen soljuvuutta on pikemminkin alleviivattu musiikin siitä yhtään jäämättä taka-alalle. Ihan tuulesta temmattu ei todellakaan ole levyn masteroineen Jarno Alhon kommentti, kuinka tämä kuulostaa aivan kuin Kasevan demolta. Tulkitsen sen kehuksi. 

Parasta tässä Eino Leino -seiskatuumaisessa on se, kuinka irrallaan se tuntuu olevan tätä hetkeä ympäröivästä musiikki-ilmastosta. Tässä ei ole rahtustakaan indie-uskottavuutta, kulttuuripiirien arvokkuutta tai iskelmällistä kansallistunnetta, vain neljä raitaa puhdasta, kaunista laulelmaa. Musiikkia aidoimmillaan, tekisi mieli sanoa.

Eikä Kivilinnan päätä tunnu palelevan, vaikka startissa lähdettiin suomalaisen kulttuurin huipulta. Tulossa on kuulemma vielä Lauri Viidan ja Uuno Kailaan teksteihin sovitettuja lauluja. 

POLARIN SIEPPARI: Bändi vuoden parhaan biisin takana

Ei taatusti ole sen kuluneempaa suomirockbiisin aihetta, kun tyttöystävän ja/tai menetetyn elämän perään baarissa kaljatuoppiin nariseva mies. Kuppilan pysähtyneestä ankeudesta voi kuitenkin yhä tänäkin päivänä kirjoittaa oivaltavasti. Todennäköisesti juuri siksi Polarin Siepparin Aika pysähtyy on eniten kuluvana vuonna kuuntelemani yksittäinen kappale.

Omakohtainen kiinnostus piilee toki siinä, että biisi sijoittuu Karkkilaan, uusmaalaiseen pikkukaupunkiin, josta sekä minä että Siepparin jäsenet ovat kotoisin. Kappaleen tarina sekä biisistä kuvattu video sijoittuu Pikkupässiin, paikkakunnalla legendaariseen työläisten ja ns. alan miesten anniskeluravintolaan. Mutta pääosassa ei varsinaisesti ole keski-ikäisen miehen ruikuttaminen, vaan pienten piirien staattinen tunnelma, joka kiteytyy tietysti parhaiten baarissa päivällä istuessa. Kappaleen kertosäkeessä päähenkilö luettelee nimeltä ketä kaikkia hän paikalla olijoista tuntee, mutta kun ovesta astuukin aiemmin tuntematonta sakkia, aiheuttaa se päänvaivaa. Kaljaa joskus muualla kuin kantakapakassaan kitanneet tietävät varmasti sen tunteen, kun ovesta astuessa vakiokasvot katsovat uutta tulijaa pitkään ja vihamielisesti.

Aika pysähtyy löytyy Polarin Siepparin neljän biisin ep:ltä, jonka pieni painos myytiin loppuun pian sen jälkeen, kun valtakunnallinen rockjulkkis J. Hynynen oli sitä radiossa kritisoinut epäaidoksi. Vähän turhankin nokkelasti nimetyn Kukoista, kristitty mies! -ep:n muista kappaleista pari on 80-luvun alun new wavesta ja punkista (YouTubessa on myös pätkää yhtyeestä hoilaamassa Ebba Grönin klassikoksi tekemää Staten och kapitaletia) muotokielensä saanutta räväkämpää kamaa, jota alunperin kuvittelinkin Siepparin eniten edustavan. Pioneeri kuvaa Kekkosen ajan kyräily-Suomea, kun taas Sokka irti (Jare, Jare, Jare) on epä-älyllistä, mutta sitäkin tarpeellisempaa nykyajan ilmiöille naureskelua. Tamperelaisen ska-porukka Voimaryhmän jo levyttämäkin Hipit keikkuu turhankin helpon huumorin trapetsilla, mutta iskevä kertsi pelastaa tämänkin tapauksen himaan.

Levyttämistä Siepparin tuotannosta odottaa vieläkin mm. Mikko Meriläinen, hieno kertomus kuuluisuutta janoavasta rockmuusikosta. Vaikka kappaleen nimi onkin Soundin päätoimittajalta lainattu, haluaa kertojaminä silti mieluummin Suosikin kanteen. Jää Polarin Siepparin menestys sitten paikalliseksi tai ei, sopisi bändin kuitenkin jatkavan aktiivisesti. Jo lempeästi piruilevat tekstit ansaitsisivat tulla isompaan jakoon. Kitaristi Tomi Wahlroosin bändeistä ennenaikaisesti hautaan – tai ainakin näkymättömiin – on kadonnut mm. hieno kantriviritteinen popyhtye Grandhearts. 

Fanipoika muistelee

Suosikkiyhtyeeni Radiopuhelimet julkaisi 13. albuminsa Ei kenenkään maa reilu kuukausi sitten. Vaikka en ole kaikista yhtyeen levyistä pitänyt yhtä paljon, niin eipä tullut yllätyksenä, että tälläkin kertaa innostuksen puna levisi taas poskille. Eikä se johtunut vain avauskappale Tommin pornolehtien kuumottavasta tekstistä.

Suhteeni Radiopuhelimiin on ollut pitkä ja monella tapaa läheinen, että piti oikein ruveta muistelemaan mitä kaikkea onkaan yhdessä tullut koettua. Tai me mitään yhdessä olla koettu, minä olen fanipoika, joka ei turhaan esikuviaan lähesty. Olen tehnyt Soundiin viimeisen viidentoista vuoden aikana lukemattomia haastatteluita – monesti ihan oikeastikin tunnetuista artisteista – mutta vain kahta jututettavaa olen jännittänyt. Social Distortionin äkkipikaisen coolia Mike Nessiä ja Radiopuhelimien Jarno Mällistä. Kumpaakaan en luonnollisesti tunne henkilökohtaisesti eikä Mällisen puhelinhaastattelussa ollut mitään pelättävää, mutta ainakin se kertoo kitaristi-biisintekijän persoonan herättämästä pelonsekaisesta kunnioituksesta. Miehen tekemillä teksteilläkin lienee oma osuutensa tällaisen mielikuvan syntyyn. Haastatteluhetkellä Radiopuhelimet ei vielä nauttinut nykyisenkaltaista median arvostusta, joten itse artikkeli jäi julkaisematta, mutta muistan kuinka olin haltioissani siitä kuinka värikkäitä juttuja Mälliseltä irtosi. Myönnän että useasti toistamani slogan ”Saksassa on maailman suurimmat huonon musiikin markkinat” on peräisin juuri Mälliseltä.

Luulen myös että olen menettänyt yhden työpaikan Radiopuhelimien fanittamisen seurauksena. Olin päässyt joskus nuorena poikana työhaastatteluun levykauppaan ja vieläpä toiselle kierrokselle, josta lopullinen onnekas hommaan poimittiin. Yhtiön tunnettu moguli sitten kyseli leppoisasti niitä näitä, esimerkiksi päällisin puolin viattoman kysymyksen omasta musiikkimaustani. Koska jo silloin ylpeys esti vastaamasta olevani musiikillisesti kaikkiruokainen, ajattelin rehellisesti sanoa, että juuri nyt olen kuunnellut paljon Sweetheartia ja Radiopuhelimia. Se tuskin on toivottu vastaus, kun yleislevykauppaan etsitään laaja-alaista musiikkihemmoa. Eivät auenneet siis levytaivaan ovet. Levykauppaan pääsin toki töihin myöhemmin. Mutta se on taas tarina erikseen.

Sweetheart ja Radiopuhelimet liittyvät muutenkin läheisesti yhteen juuri tuossa vaiheessa. Molempien intensiivistä tylytystä tuli tuolloin luukutettua huolella. Tuolta ajalta Puhelimien Maasäteilyä -albumi (1995) on jäänyt yhdeksi kaikkien aikojen suosikkilevykseni. Samaan aikaan ajoittuu VHS-nauhallekin tallentunut säpäkkä esiintyminen Jyrki-ohjelmassa, jossa sensori oli tahallaan tai tahtomattaan napsaissut kirjaimen pois Haluan naida tyttöystävääsi -rallista. Ja jos joskus tulisi ehdoton pakko valita joku suosikkihaastattelu mistä tahansa musiikkimediasta, niin varteenotettavin ehdokas on Mutiny! kutosessa julkaistu Sweetheartin (joka sivumennen sanoen jäi kiusallisen aliarvostetuksi yhtyeeksi) ja Radiopuhelimien hervoton mutta asioiden ytimeen yltyvä yhteishaastattelu.

Radiopuhelimien keikoilla olen hajoittanut silmälasini, ottanut taka-askelia J.A. Mäen rynniessä kohti, ihmetellyt paidattoman Jyrki Raatikaisen maanista tuijotusta ja nauttinut siitä huumaavasta energiasta, jota bändi livenä välittää. On hyvinkin todennäköistä, että juuri Radiopuhelimet on useimmin keikalla näkemäni yhtye. Ja vielä se jaksaa sytyttää. Akustinen esiintyminen Tampereen Pakkahuoneella viime syyskuussa oli sykähdyttävä osoitus siitä, että bändin aika ei tosiaan vielä ole ohi. Jousisoittajilla ja kahdella saksofonilla tuunattu iso kokoonpano toi sovituksiin hienoa lisäulottuvuutta ja etenkin puhaltimien raisu tuuttaus veti lopputulosta entisestään yhtyeen rakastaman jazzin suuntaan. Suuntaan, josta en ikimaailmassa olisi kuvitellut pitäväni.

Radiopuhelimet, hieno yhtye.

DOOM UNIT: Väärin suosittu

Laskevien levymyyntien, uusien ansaintalogiikkojen ja kehittyvän teknologian myötä uusia bändejä voi markkinoida useammalla tavalla kuin ennen. Silti tuntuu, että alalla erotellaan edelleen oikeat ja väärät tavat. Tällaiset ajatukset pompsahtivat mieleen, kun kuuntelin kolikolla ostamaani Doom Unitin kakkoslevyä The Burden Of Bloom. Sitä ei musiikkimedioissa liikaa kehuttu.  Tismalleen samoin kävi yhtyeen debyytille Cross The Line.

Niin kuin musiikkia vähääkään seuraava tietää, Doom Unit tuli tunnetuksi vuonna 2009 Radio Rockin Rock Starba -kilpailusta, jonka ansiosta yhtyeen Killing Time -biisi soitettiin kyseisellä kanavalla puhki. Samalla bändi lunasti itselleen rekkalavallisen paskaa palautteeksi. Vakavasti otettavien rocktoimittajien tuli ylenkatsoa bändikisasta ponnistanutta tulokasta. Doom Unitin levyt arvosteltiin päällisin puolin asiallisesti, mutta hallelujaavarmasti ennakkoasenteiden värittäminä.  Osassa tarkoitushakuisissa arvosteluissa tekeydyttiin tyhmäksi eikä yritettykään ymmärtää bändin musiikkia, vaan arvioitiin bändiä sen perusteella millainen sen olisi pitänyt olla. 

Levyarvostelut ovat yhden ihmisen subjektiivisia mielipiteitä, sen pitäisi jokaisen niitä kirjoittavan ja lukevan tietää. Ennakkohypen (ehe ehe) tai yhtyeen taustan ei silti saisi antaa vaikuttaa. Näin silti käy koko ajan: tismalleen samasta syystä vanhemman koulukunnan occult rockia soittavan Seremonian esikoisalbumi sai nihkeän vastaanoton. Verkkomedioissa levinneen Rock´n´rollin maailma -videon myötä vastareaktio näkyi vastaan hangoittelevina arvioina, joissa palaute tuntui koskevan enemmänkin kuulijan ennakko-odotuksia ja levyn sisältö jäi toissijaiseksi. Sitä ei haluttukaan ymmärtää sellaiseksi miksi se oli tehty. Valitettavan usein Suomessa levyjen pointit hukkuvat arvostelijoilta puutteellisen yleissivistyksen takia, mutta näissä tapauksissa johdonmukainen linja olisi liian suuri sattuma. Bändien lanseeraamistyyli oli väärä ja siitä rangaistiin.

Ei sillä, kyllä itseäkin korpeaisi jos olisin nähnyt rockbändin Diili-ohjelmassa vain markkina-apinan roolissa tai kuullut Killing Timen edes sen joka kymmenennellä soittokerralla radiosta. En vaan pysty olemaan leikittelemällä ajatuksella, että Doom Unit olisi tullut pelipaikoille samalta viivalta kuin muutkin. Olen varma, että sen musiikkiin olisi otettu hieman toisenlainen tulokulma. Jos bändiä olisi markkinoitu esimerkiksi COC:n tai Downin perinteen jatkajina eikä pelkkänä radiokanavan kisailuvoittajana, olisi arvostelut kirjoitettu toisin.

Doom Unit julkaisee kolmosalbuminsa III tällä viikolla. Saa nähdä onko Killing Timen yli vieläkään päästy.